Rakkautta ensisilmäyksellä

Iltapäivän aurinko oli menettämässä otettaan huoneestani, enää kapea valosäie lämmitti varpaitani sängynpäässä. Reppuni lojui kirjoituspöydän jalkaa vasten kuin selkärangaton solueläin, vailla minkäänlaista ryhtiä tai kiinnostusta ulkomaailmaan.

En ollut jaksanut avata reppuani, sillä oli vasta ensimmäinen koulupäivä eivätkä opettajat olleet vielä antaneet läksyjä. Se sopi minulle, ei niitä kuitenkaan jaksanut kovin useasti tehdä. Yhdeksäs luokka oli vihdoin alkanut, olin innolla odottanut uusia haasteita, joita tuleva vuosi, viimeinen ennen lukiota, toisi mukanaan. Mutta nyt ne kaikki olivat haalistuneet taustalle, sillä olin rakastunut. Se ei ollut mikään lapsellinen ihastus, joista olin joskus kärsinyt, vaan todellista, räiskyvää rakkautta.

Aamu oli alkanut tavanomaisesti, olin herännyt laiskasti ja syönyt aamupalaa. Melkein myöhästyin koulubussista, sillä olin vielä väsynyt enkä oikein osannut kiirehtiä kesäloman jälkeen. Ehdin kuitenkin ja virttynyt linja-auto kuljetti minut kouluun. Jännitti hieman, mutta pääosin olin väsynyt.

Kun luokanvalvoja aamulla ilmoitti, että luokkaamme oli tullut uusi oppilas, sivuutin tiedon olankohautuksella. Tuskinpa uusi oppilas olisi sen kummallisempi kuin kukaan vanhoista luokkatovereistani, joista en suuremmin perustanut. Mutta asenteeni muuttui, kun hän astui luokkaan. Yksikään tyttö, jonka olin eläessäni nähnyt, ei vetänyt vertoja hänelle. Se todella oli rakkautta ensi silmäyksellä.

Kaikki hänessä oli täydellistä, hänen hiilenmusta, olkapäille ulottuva tukkansa kiilsi loisteputkien valossa kuin öinen taivas ja hänen ihonsa virheettömyyden saattoi nähdä jo kaukaa.

Tällaiset tunteet pelästyttivät minut.

Tytön silmät olivat metsälähteet, kirkkaat ja syvät. Hänen nimensä oli Paula, mikä olisikaan voinut olla täydellisempi nimi Jumalan suurimmalle työlle, ihmiselle joka veti vertoja jopa enkelten täydellisyydelle. Ja hänen naurunsa, se soi kuin tuhat lempeässä iltatuulessa keinuvaa, hopeista kelloa.

En ollut koskaan tuntenut mitään vastaavaa ja tunteiden voima oli musertava. Vaikka olikin pelottavaa olla tunteiden armoilla, ne olivat kuitenkin niin ihania, että olisin luopunut mieluummin oikeasta kädestäni kuin niistä. Ajatusteni runollisuus oli epätavallista, normaalisti olin konkreettisempaa laatua. Sain kyllä vastakaikua myös siltäkin puolelta, sillä Paula oli varsin hyvin muotoutunut, kuinkas muutenkaan, olihan hän täydellinen. Kurvit olivat kohdallaan ja ne olivat miellyttävän kokoisia, varsinkin vartalonmyötäiset farkut toivat hänen fyysistä olemustaan tehokkaasti esille.
Katselin Paulaa aina, kun saatoin, oli vaikeaa olla tuijottamatta häntä koko aikaa. Yritin imeä hänen olemustaan sisääni, sillä ensimmäinen koulupäivä oli lyhyt ja pääsimme pois jo yhdeltä. Onneksi näkisin Paulan taas huomenna ja saisin ehkä tilaisuuden tutustua häneen paremmin.

Näin Paulan vielä odotellessani bussia koulun pysäkillä, hän suuntasi kävellen kohti läheistä omakotialuetta. Paulan perhe oli ilmeisesti muuttanut sinne, se olikin sopivan idyllinen paikka koivukujineen hänen asua, sillä ei mikä tahansa olisikaan ollut sovelias asuinalue Paulan kaltaiselle ihanalle olennolle. Sydämeni, muiden paikkojen ohessa, oli pakahtua, kun seurasin Paulan keinuvaa kävelyä tämän etääntyessä.

Kun lopulta pääsin kotiin, nappasin keittiöstä mukaani omenan ja ryntäsin huoneeseeni. Heitin reppuni kirjoiduspöydän viereen ja heittäydyin auringon lämmittämälle sängylle. Palasin mielessäni koulupäivään ja pyrin poimimaan kaikki muistonrippeet Paulasta, joita vain saatoin löytää.

Uppouduin yhä syvemmälle mieleni syövereihin haaveissani Paulasta, kun äänekäs koputus huoneeni oveen palautti minut väkivalloin takaisin maan pinnalle. "Tule syömään Jenni, ruoka on jo valmista!" Äiti huusi oven takaa.
"Tullaan, tullaan!" Vastasin ärtyneenä keskeytyksestä, mutta onneksi voisin jatkaa ajatuksia Paulasta ruuan jälkeen.