I
Vihollinen
nostaa saman puolen kättä.
Vasta
katseltuani tarpeeksi kauan
huomaan
sen kirjoittavan takaperin
(N O T T E N E B )
paidan
sauma hankaa, ääriviivat vinot ja
silmissä
kuumat lähteet,
kurkussa ylös- ja alas-napit
eikä
kumpaakaan enää tarvitse väkisin
Vasta hengitettyäni riittävän pitkään
kuulen
huvipuistoni tutut kiljahdukset,
riemun
ja pelon, näiden hurjan ristiriidan
alan tunkea muotoiseeni taskuun
kaksin käsin hattaraa
II
Olen
ristiriidoista virkattu ihminen
kuulustelupöytäkirja laaditaan
haarukan ja veitsen välissä
minut todetaan
syylliseksi aina enkä
voi huutaa
puolustusasianajajaa
pirskottelen
pyhää vettä, hikipisaroita, vatsalihasten muljahtelua
niiden alla kaikuu, haalistun
sinusta
olen jäänyt liian yksin etkä löydä minua enää seinieni takaa
mutta
jos
siedät onton puheeni, minun silmieni purkaukset
pyydän, että täksi
linnunpainoiseksi
hetkeksi
jäät
III
Sinusta
olen liian vaatimaton kun en uskalla
tällaisenani
alttarille.
Minulla on alttari, minun kaareva
alttarini,
minun kaavani, synnintunnustus
ennen sormien ristimistä
sanoisit
sitä ehtoollisen häpäisyksi.
Minusta
viinissä ja leivässä on liian paljon energiaa
ja
vaikket tiedä sitä, kyllä minä rukoilen,
tiedän
ketä ja miksi,
mutta jos olen itsessäni lahja,
kuinka voisin ottaa itseni pois?
Minä
tahdon kuoria kerros kerrokselta esiin
lumikonvaalean
itseni,
antaa
kielen luuhäkkilinnulle –
se on ontto lintu, satakieli,
sataan
kertaan syöty ja syömättä jätetty,
minä
olen rakentanut sen kieltäytymisen ketjusilmukoista.
IV
Elonkorjuun
aika, eloa on paljon mutta korjaajia vähän –
pelastus
ei löydy kevyestä askeleesta, totuus kaurapuurosta
luiden ulkopuolella mikään ei sovi
kuvioon.
Heitän
peiliä mustepullolla
tanssin murskan päällä niin kauan
että
ne myöntävät minut oikean kokoiseksi.
Nojaan selän rapisevaan
patterimaaliin,
pudotan
omenankaran kädestäni kylpyvaahdon tuoksuiselle matolle.
Toivon
kanavieni aukeavan,
hampaiden takana velloo kuningasvesi
eikä
minun uskoni riitä muuttamaan koskettamaani kullaksi.