Opin joulu

Niemelän Opi asui Valkealan Toikkalan kylässä äitinsä Viian ja isänsä Oton sekä neljän veljen ja yhden sisaren kanssa. Opi oli käynyt koulua 3 luokkaa ja ikää hänelle oli kertynyt 11 vuotta. Elettiin vuotta 1933.

Joulujuhla alkoi lähestyä ja Opi alkoi kinuta, että pitäisi saada uusi villapaita koulun joulujuhlaan. Äiti sanoi, että ei nyt kukaan jouda Kouvolaan lähtemään, kun isäkin oli hevosen kanssa rahdissa eikä enää linja-autokaan ajanut. Opi sanoi, että kyllä hän itsekseenkin voi mennä ostamaan villapaidan.
- "Senkun menet", sanoi äiti ja antoi 50 mk.
- "Osta sellain, kun täll rahall saa".

Oli talvikeli, mutta Opi kuvitteli kyllä jaksavansa sen matkan kulkea, vaikka, matkaa oli ainakin 30 kilometriä. Ei Niemelässä silloin vielä omaa potkukelkkaa ollut, joten Opi lähti matkaan aamupimeällä, ensin Ronnin taloon, josta pyysi potkuria lainaksi.
- "Mihkäs olet menossa?"
- "Kouvolaan ostamaan villapaitaa."
- "Ei nyt ole hyvä potkurikeli", sanoi Ronnin Ville, ”menisit suksilla Uttiin, mutta kyllä sinä potkurinkin saa"".

Opi lähti matkaan. Eihän se potkuri oikein kyllä kulkenut pehmoisessa lumessa, mutta Opi uskoi, että kun ihmiset alkaa ajaa hevosilla, niin keli paranee. Hän oli jo lähelle Somuran mäkeä työntänyt kelkkaa edellään, kun takaa tuli Järvisen hulttiopoika Sulo-hevosella, pysäytti koninsa ja kysyi, mihin poika on matkalla.
- "No Kouvolaan."
- "Tule rekeen, sinne minäkin olen menoss".
- "En minä voi tätä Ronnin potkuria tähän jättää, jos vaikka varastavat".
- "Ei sitä kukaan varasta, en minä kauaa viivy, niin pääset takasinkin reessä."

Opiin iski joku pelko, liekö pelännyt potkurin puolesta vai luottiko vain, että keli paranee kunhan pääsee kirkolle asti. Hölmön tempunhan hän siinä teki, kun ei käynyt Sulon kyytiin, mutta raskas vastuu lainapotkurista painoi enemmän kuin mukavuuden halu. Keli kyllä parani kirkolta eteenpäin, pääsi oikein potkimaankin.

Ja tulihan se Kouvolakin vihdoin. Opi meni Pukimon kauppaan, joka oli torin varrella, ja alkoi hieromaan villapaitakauppoja. Nuori kauppa-apulainen, ystävällinen tyttö, esitteli erilaisia paitoja, mutta hinta ei oikein sopinut, kun ei ollut sitä rahaa kuin se 50 mk. Paitojen hinnat pyörivät siinä 55-60 markassa. Vihdoin viimein löytyi kuitenkin paita, johon Opi ihastui. Paidassa oli kaikki maailman värit poikkiraitoina helmasta kaulukseen asti ja hihat ja kaikki samaa väriloistoa. Opi sovitti sitä, ja se oli ihan sopiva, mutta hintaa oli valitettavasti 55 mk.

Alkoi tinkiminen; Opi iski miehekkäästi 50 mk tiskiin ja sanoi, että muuta ei ole. Kaupan myyjä sanoi, että hae kotoa lisää, kun hän ei voi hintaa alentaakaan.
- "Mutta kun se koti on niin kaukana".
Nainen tivasi, että miten kaukana se koti oikein on.
- "Ainakin 30 kilometrin päässä".
- "Mihkäs niin pitkä matka on?"
- "Valkealan Hyyrylle. Oletkos koskaan käynyt?"
- "En ole", sanoi myyjä.
- "Eikä siellä kotonakaan rahaa ole, potkurilla tulin hakemaan villapaitaa."
- "No jos niin on, niin saat sitten tämän villapaidan sillä rahalla."

Opi ajatteli, että hyvinhän tämä käy ja sanoi:
- "Mutta kun minulla ei ole muuta hattuakaan kun tämä karvareuhka."
Tosi reuhka se olikin, vanha kanin nahkainen, karvatkin melkein kaikki kuluneet
pois. Olihan joulu tulossa ja myyjällä joulumieli:
- "Millainen hattu sen pitäisi olla?"
- "Tällain hiihtohattu, pitkä lippa ja nauhat etessä." Se oli sen ajan muotia.
- "Mutta kun tämä hiihtohattu maksaa 10 markkaa, niin en minä voi sitä oikein
antaa, kun tämä ei ole minun kauppani."

Juuri silloin käveli siitä ohi hieno herra, itse kauppias ja myyjä vinkkasi:
- "Hei johtaja, tulisitteko vähän tänne."
Myyjätär kertoi, mistä on kysymys ja johtaja kysyi Opilta, mistä nyt kiikastaa. Poika selitti, mistä kaukaa oli tullut potkurilla ihan yksin ja niin huonolla kelillä kaiken lisäksi. Herra johtajaa hellytti pieni pojan ressukka huonoissa kamppeissaan ja joulujuhlakin oli tulossa. Hän sanoi myyjättärelle, että antakaa tämä hattu pojalle vaikka niin kuin joululahjaksi. Toivottivat sitten hyvää joulua ja hyvää kotimatkaa.

Nyt oli Opi onnellinen ja kotimatka alkoi hyvillä mielin. Nyt jo potkurikin kulki hyvin aina kirkolle asti. Mutta ei se enää Toikkalan tiellä oikein kulkenut. Alkoi olla jo melkoinen nälkäkin, aamulla oli Opi jotain syönyt, mutta nyt alkoi olla jo iltapimeää. Selvisihän Opi vihdoin kotiin, vaikka tiukalle ottikin, mutta olipahan uusi hattu ja paita mukana.

Viikon päästä koitti sitten joulujuhlapäivä. Oli ollut pitkä suoja ja lumet oli sulaneet, mutta jäät oli vahvoja. Maallakaan ei ollut muuta kuin jäätä. Otto-isä oli tullut veljensä Huukon hevosella kotiin, oli kai jotain kuormaa tuonut. Hevoselle oli valjastettu pitkä reki ja suuret reslat. Koululle oli lähtemässä juhliin koko konkkaronkka. Vanhemmat veljet, Erkki ja Kauko, eivät enää olleet koulussa, joten heitä ei juhla jaksanut kiinnostaa. Otto keksi, että viekää se Huukon hevonen mennessänne Aholaan. Hän rauhoitteli, että se on hyvin rauhallinen hevonen, mutta patistaa ei saa, pitää antaa kävellä vaan. Ja jos se rupeaa juoksemaan, niin antaa sen mennä niin kuin se itse haluaa. Sehän oli oikea kilpahevonen, Helka oli sen nimi. Huuko oli käynyt sillä monet kilpailut ja palkintojakin voittanut.

Viia-äiti ei uskaltanut ohjaksiin, mutta Opi uskalsi. Ja niin mentiin Pyöriän rannasta Aholan järvelle ja Kelventeen kautta Vahvasen jäälle. Oli tie edessä ja pitkä matka Aholan rantaan. Opi ei voinut vastustaa kiusausta kokeilla, millaista olisi ajaa oikealla kilpahevosella. Hän sanoi porukalle: ”Nyt lähtään ja kovaa”, ja tiukkasi ohjaksia ja pikkasen käski hevosta. Silloin mentiin eikä meinattu. Oli kierä jää ja hevonen terävässä kengässä, Opi istui kuskina edessä ja jään siruja alkoi sataa naamalle. Mitä enemmän ohjaksia tiukkasi, sen kovempaa hevonen juoksi. Opia alkoi jo pelottaakin, että miten siitä selvitään maalle Aholan rannassa. Oltiin jo Pakasluodon kohdassa, kun Opi älysi löysätä ohjaksia ja rupesi kieltelemään. Hevonen rupesikin hiiaamaan vauhtia ja kun päästiin rantaan, se rupesi kävelemään, eikä mitään hätää ollutkaan. Seurue meni pihaan ja Huuko oli siellä vastassa. Sanoi Opille, että sinähän alatkin olla oikea hevosmies.

Ei muuta kun koululle juhlimaan, uusi villapaita päällä ja uusi hattu päässä.

Se oli hyvä joulu.

Mervi Ahola
Osa II: Opin sota loppuu
Olavi Ahola ja Mervi Ahola: Joulukuusen kantaja : elämäkerta

Sivun alkuun