Opin sota loppuu

Niemelän Opi muisti kaiken vielä vuosien jälkeenkin. Se oli syöpynyt mieleen päivämääriä, kasvoja, värejä, hajuja ja ääniä myöten. Se tuli uniin ja elämään aina uudestaan.

Hän  oli lähtenyt viimeiselle kotilomalleen toukokuussa 1944, vaikka ei hän sitä silloin tiennyt viimeiseksi. Hän oli ollut kirjeenvaihdossa jo aika kauan erään tytön kanssa ja he olivat sopineet, että he tapaisivat, kun hän tulisi takaisin kotoa päin. Tapaaminen oli sovittu Elisenvaaraan siihen aikaan, kun Äänislinnan pikajuna tulee. Henkilökohtainen tapaaminen kutkutti ja jännitti, kirjeenvaihdossa kun oli jo ehditty rakastumaankin. Oli se henkilökohtainen  tapaaminen outo tunne, Opi tunnisti hänet heti äänestä, vaikka ei koskaan ollut sitä kuullutkaan.  Se oli ihana päivä metsän helmassa.
Päivä meni liian nopeasti ja kun lähdön aika tuli, oli lomalaisjuna tulossa juuri Äänislinnasta. Se pysäytettiin ja käännytettiin takaisin. Lomallelähtijöille oli kova paikka lähteä takaisin, mutta Opi oli jo lomansa viettänyt, hän jatkoi matkaansa yksikköönsä hyvillä mielin. Se oli 6.6.1944. Ei ollut lähtö kaukana Kannakselle.

14.6. 1944 lastattiin 1. pataljoona junaan Karhumäessä, se olikin viimeinen lähtö Karhumäestä. Lähtö oli kai vähän haikeakin, jäi mukavat muistot tutuksi tulleesta kaupungista. Venäläiset häiritsivät koko matkan lentokoneillaan.
Kuljetus tapahtui Elisenvaaran kautta, joka oli viikossa ammuttu matalaksi. Viikkoa aikaisemmin lomalta tullessa oli Elisenvaara vielä ehyt, suuri kivitalokin oli ollut rakenteilla. Nyt oli maan tasalla koko aseman seutu. Outoa ja haikeata. Viikon takainen päivä nousi mieleen ja häivytti hetkeksi todellisuuden. Matka jatkui  eteenpäin kohti Viipuria. Maataistelukoneet olivat jatkuvasti päällä, joten juna jouduttiin jatkuvasti pysäyttämään ja ajamaan porukka ulos. Junassa oli myös lottia, joiden kanssa Opi oli tutustunut ja ystävystynyt. Käsi kädessä he hyppäsivät ojaan ja jatkoivat taas likaisina ja märkinä matkaa. Ammusjuna oli juuri räjähtänyt Viipurin asemarakennuksen edessä ja ennen kuin saatiin yksi raide kuntoon, meni siinä oma aikansa. Siinä vaiheessa lotat otettiin pois, eikä Opi sen jälkeen koskaan  enää kuullut heistä mitään. Kun yksi raide saatiin kuntoon, päästiin ohi Viipurin.

17.6. päästiin Kämärälle, joka oli pääteasema. Asema oli aikoinaan rakennettu tykistön purkausta varten, ja siksi siinä oli iso purkauslaituri. Siinä sitten oli hyvä purkaa koko porukka. Evakoita oli joka puolella asemalla ja he olivat juuri lypsäneet lehmänsä ja odottivat, että juna olisi vienyt heidät eteenpäin. Emännillä oli ämpärit täynnä maitoa ja sitä sai juoda niin paljon kuin jaksoi. Pakilliset sai ottaa vielä mukaan.
Hiekkanummea pitkin he etenivät Perkjärven tykistöampumaleirille. Sieltä jatkettiin Kaukjärvelle, sen itäpuolelle. Siellä porukka ennätti panna konekiväärit asemiin, ampumasuunta laitettiin sillalle. Siinä oli pelto, jossa oli lehmiä, osa jo kuolleena, osa vielä huuteli tuskissaan. Vihollinen oli päässyt läpi länsipuolelta, hyökkäysvaunut olivat Keibelin sillalla. Opin ryhmälle tuli kiire lähtö, ja he etenivät kanjonia pitkin, yläpuolella kulki tie ja toisella puolella oli järvi. Vaikka hyökkäysvaunut olivat yläpuolella, he olivat kuolleessa kulmassa, joten tappioita ei tullut. 

Illan alkaessa hämärtyä he tulivat lentokentälle ja siinä nukuttiin yö. Aamulla he jatkoivat Summaan päin ja vaikka kaikenlaista toimintaa olikin ulkopuolella, ei tapahtunut mitään erikoista. Iltahämärissä 18.6. siirryttiin Summaan asemiin. Siellä heillä oli konekivääri ohjattu tielle, että jos sieltä jotain tulisi, niin oltaisiin heti valmiita. Ei tullut ketään, menivät  jotain toista kautta taustaan. 

Aamulla 19.6. he huomasivat, että ei heillä ole mitään tekemistä siellä. Kaikki oli niin sekaisin. Eino, Opin tuttu kotipuolesta, sanoi, että nyt lähdetään tästä johonkin päin. Komppanian päällikkö tiukkasi, että mihin te olette menossa.  Eino sanoi hänelle, että etkös sinä nyt näe, että hyökkäysvaunut on jo meidän takana. Päällikkö sanoi, että työ ette lähde minnekään, ette ole saanut määräystä. Oli varmaan pinna niin kireällä, että otti pistoolin esiin. Eino oli rauhallinen, tosi sotilas, hän sanoi, että kuulehan nyt, pistä nyt tuo pyssy takaisin tuppeen. Tilanne rauhoittui sillä, ja päällikkö käski heittämään aseet ja ammukset lähellä olevaan pommikuoppaan. Kun he jatkoivat matkaa, takaa kuului huuto, että älkää jättäkö minua. Siellä oli Valkealan kirkolta Onni, joka oli haavoittunut vatsaan. He tekivät kiireesti paarit ja ottivat Onnin matkaan. He oikaisivat suon poikki, hyökkäysvaunut jäivät tielle. Suon reunassa oli kapea tie, ja he kokeilivat mennä sen yli. Vihollinen ei pystynyt ampumaan kuin juuri sen tien suunnassa.  Yksi kun oli mennyt, heti tuli suihku perään. Ylitys onnistui kuitenkin ja porukka pääsi mäen taakse suojaan.
Silloin tuli komentajan auto, ja Onni pantiin autoon kuljettajan vastaväitteistä huolimatta. Hän vielä morjesti kavereita, kun muut jatkoivat eteenpäin. Huumolan tiellä mukaan läksi kulkemaan kolme lehmää. Lehmät kulkivat tien reunaa, yksi tallasi miinaan.  Takaapäin tuli hevonen ja kumipyöräkärryt ja siinä miehiä. Yksi kaveri linkkasi jalkaansa ja kävi kärryille takaperin. Konekiväärit he pistivät myös kärryille. Tuli peltoaukea, ja hevonen oli heidän edellään. He päättivät oikaista peltoa myöten. Maataistelukoneet tulivat takaa ja suihkut kynsi peltoa, pöly lensi. Tielle tultaessa kuului hirveä tömähdys. Hevonen meni miinaan.  Kaveri, joka oli käynyt kärryille, riippui puhelinlangoissa, hevosen etujaloista ei ollut kuin vähän jäljellä ja kärryistä pienet aisan pätkät. Hevonen oli kuitenkin hengissä. Tauno sen sitten ampui.

Kiire oli. Ainoa ruoka, mitä oli saatu, oli näkkileipä leipälaukusta ja maito siellä Kämärän asemalla. Oli jo kolmas päivä ja kova nälkä. Mukaan läksi lammaskatras, joka pyöri aivan jaloissa. Siitä he saivat lammaspaistit leipälaukkuun. Soppaa ei keritty keittelemään.  Säiniön taloja tuli näkyviin. Opi jäi Niilon kanssa jälkivarmistukseen. Navetassa huusi sika kamalasti ja Niilo meni ampumaan sen. Opi meni katsomaan, mitä  mökissä olisi sisällä, ja kun hän astui ovesta, tuli siinä joku mies vastaan. Opi ajatteli, että jotain tuttua tuossa kaverissa on, mutta molemmat nostivat konepistooleja vähäsen. Opi kyllä ehti tajuamaan, että se oli hänen oma peilikuvansa, mutta ampui samalla kohti ja peili hajosi. Niilo juoksi kiireesti paikalle, ja Opi sanoi, että ammuin juuri itseäni.

He tulivat tielle takaisin, ja siellä kuului jo toisessa päässä hyökkäysvaunujen äänet. Heille tuli kiire. He juoksivat sillalle  ja pioneerit huusi, että nyt pojat on kiire. Silta lentää kohta ilmaan. Opi ja Niilo pääsivät  muutaman metrin sillasta yli, kun se räjähti ja paiskasi heidät tiehen. Ei siinä käynyt kuinkaan ja juoksu jatkui. He olivat jo Säiniön rautarakenteisella sillalla ja ajattelivat, että kun tästä juostaan yli, niin sitten saadaan lammassoppaa. Vähän aikaa he huilivat. Siinä oli tykinkuljetusalusta, hevonen sekä mies olivat kuolleet, mutta kaverin leipälaukussa oli vähän vanikkaa, jonka he jakoivat.

20.6. heti aamusta tuli lähtö. Oli sumuinen aamu. Ratapiha oli täynnä vihollisia, ja sumun seasta näkyi vain jalat. Opi ja Niilo tyhjentelivät  konepistoolin lippaita sumuun, juoksenteleviin jalkoihin. Sitä alkoi olla jo niin väsynyt, että nukkui kävellessä. Opi käveli suoraan ojaan, josta muut auttoivat hänet ylös. Takaapäin tuli kuorma-auto ja hänet autettiin lavalle. Auto meni töpinään. Opilla oli kuumetta ja kurkku kipeä ja hänet pantiin sairastelttaan. 

Seuraavana aamuna herätessään hän ihmetteli, mikä siellä haisi. Leipälaukussa oli vielä se lammasliha ja kuumat kesäpäivät olivat tehneet tehtävänsä, liha oli täynnä matoja. Opi sai kenttäkeittiössä tuoretta lihasoppaa ja piristyi niin, että kun siitä läksi hevosia, hän hyppäsi kyytiin ja pääsi Rapukoskelle oman porukan luokse. Silloin oli juhannusaaton aatto. Oli kylmä, satoi. 

24.6. he siirtyivät Lyykylänjärvelle, Tammisuon asema jäi oikealle, se oli Talin seutua. He olivat saarekkeessa peltojen keskellä ja kivääri oli suunnattu silloille. He seurasivat,  kun kuormasto pakkautui siihen eikä sillat läpäisseet porukkaa. He eivät kuitenkaan ruvenneet  siinä ammuskelemaan. Silloin tulivat saksalaiset Stukat, syöksypommittajat. Ne tulivat aaltona ja suoraan  porukkaan. Näky oli kauhea. Heistä ei kaatunut kukaan, mutta haavoittui kyllä. Joku sanoi, että nyt ei meidän paikka ole enää täällä ja he läksivät ja kulkivat ruispellon suojassa ojissa. Vastapuolelta ammuttiin, mutta he menivät ja menivät. Eino sanoi, että olkaa te tässä, hän yrittää, jos hän selviää, ollaan me kuitenkin jo niin lähellä. Eino läksi juoksemaan ja huusi välillä. Omat olivat takana ja rupesivat tuntemaan äänestä ja lopettivat ampumisen. Eino vinkkasi, että nyt pojat nopeasti tänne, ei täällä olekaan mitään hätää. Kun he lähtivät Saravaarasta, oli Einolla hiertymä jalassa ja hän sanoi, että kun saa tarpeekseni  sotimisesta, niin lähtee sairaalaan, johon hänellä oli jo passitus. Niiltä jalanjäljiltä Eino sitten lähtikin sairaalaan, mitta oli tullut täyteen.

Muut jatkoivat eteenpäin isojen soiden ja Repovuoren yli. He menivät Näätälänjärven päähän ja siellä he ottivat asemat 25.6. Siihen oli juuri tullut täysosuma konekivääripesäkkeeseen. Opi oli hankalakulkuisessa maastossa montun reunalla, eikä hänellä  siinä vaiheessa ollut konekivääriäkään. Siinä oli myös 2. komppanian poikia, ruokaa ei ollut, mutta tupakkaa kylläkin. Opi oli rähmällään montun reunalla ja naapurikylän poika, Tapio oli haavoittunut juuri. Hän antoi minulle kiikarinsa ja sanoi, että hän ei nyt tätä enää tarvitse, ota sinä ja pidä kuin omanasi. Opi rupesikin katselemaan kiikarilla välimaastoa ja juuri silloin sieltä konttasikin joku kaveri vastaan. Opi ajatteli, että kohtahan se konttaa päälle ja otti Tapion kiväärin, jossa oli paukut sisällä, latasi ja ampui. Kaveri vaikeni siihen. Hän jatkoi kiikarointia ja näki, kun "ruumis" rupesi hiljaa liukumaan ojanpenkkaan ja häipyi sinne. Ei tullutkaan Opista tappajaa, se tuntui helpottavalta.

He olivat siinä paikassa neljä vuorokautta, ja vihollinen ampui urkupyssyillä. Kovan keskityksen aikana sai aina nukkua, koska ei ne silloin tulleet. Jos tulitus loppui, hiljaisuus herätti kyllä heti. Tuon neljän vuorokauden aikana oli kuusikko hävinnyt maan tasalle, vaikka olisi perunaa ruvennut siinä tekemään. Karisalmen kylä oli tuhoutunut kokonaan, samoin asema. Silloin he näkivät ensimmäiset panssarinyrkit. 

28.6. he lähtivät rataa myöten tulemaan, kiersivät järvitaipaleita ja aamuyöllä 30.6. he tulivat Ihantalaan. Siellä he panivat katajapensaan juureen konekiväärin, niin kuin asemiin. He olivat korkean mäen takana, suon reunassa. Veikko oli saanut vielä tässäkin vaiheessa kotoa paketin, heitä oli kolme miestä siinä puolijoukkueessa ja he panivat sen parempiin suihin. Viimeiset palat oli juuri menossa, kun paikalle tuli nuori luutnantti, oli kuin paraatissa vihreine kauluslaattoineen. Hän kyseli, keitä me olemme, ja Opi kertoi. Luutnantti tinkasi, että kuka on johtaja, johon Opi vastasi, että ei tässä johtajaa tarvita. Hän vastasi, että koska olette niin suulas, niin olkaa te johtaja. Opi kysyi, että mitenkäs minä tätä nyt sitten johdan. Luutnantti sanoi, että siirtäkää kivääri tuonne kannon ja puskan juurelle. Siihen Opi kysyi, että miksi. Koska minä määrään. Opi vastasi, että sinä et määrää täällä yhtään mitään. Opilla oli konepistooli kaulassa ja toisessa kädessä voileipä, hän nosti piippua ja sanoi, että tämä on ollut kaksi viikkoa kuumana, se voi vaikka laueta.

"Myöhemmin Tiurun sotasairaalassa sama luutnantti  tunsi minut  ja tuli juttusille ja pyysi anteeksi. Minä vastasin, että ei se pyssy olisi lauennut. Hän kertoi olleensa silloin ensimmäistä päivää rintamalla." 

30.6.1944 he olivat tehneet pienen poteron lähelle kivääriä, noin puoli metriä syvän. Opi hyppäsi juuri poterosta, kun puussa yläpuolella räjähti – sen jälkeisistä hetkistä hän ei muistanut mitään. Kaverit saivat raahattua Opin mäen päälle, ja sitoivat hänet,  verta tuli joka puolelta. Pää oli halki ja käsi roikkui olkapäästä. Pojat laittoivat omat ensiapusiteet pään ympärille ja Martti vei hänet  tien viereen odottamaan hevoskyytiä JSP:lle. Kaulavaltimosta pulppusi verta ja jano oli kova. Lähellä oli joki, josta pojat hakivat vettä ja hän joi sitä melkein pakillisen. Hänet nostettiin kärryille. Lähellä oli kallioleikkaus, joten he olivat suojassa. Silloin tulivat lentokoneet. Siinä Opia pelotti ensimmäisen kerran.

JSP:llä hän sai morfiinipiikin. Paarilla oli jäänyt kiikari selän alle ja hän pyysi ottamaan sen pois, kun se puristi. Se oli hänen kiikarinsa, se sama, jonka hän sai Tapiolta Näätälänjärvellä, mutta  sotamies vei sen. Morfiini vei tuskan, elämä alkoi hymyillä. 

Opi muisti myöhemminkin aika tarkkaan osan siitä ajasta, mutta oli pieniä pätkiä, joita hän ei koskaan muistanut. Hänellä oli muistikuva siitä, että hän istui linja-auton takapenkillä ja oli menossa Tiurun kenttäsairaalaan. Muuta hän ei siitä matkasta muistanut. Sairaalassa oli hirveä kaaos ja valitus. Siellä oli vain yksi lääkäri, joka oli kolme vuorokautta yhtämittaa antanut apua. Kun Opin vuoro vihdoin tuli, laittoi lääkäri panssarikipsin ylävartaloon ja pään pakettiin, jätti kuitenkin onneksi toisen silmän näkymään. Panssarikipsi tehtiin niin, että kahden pöydän väliin laitettiin lauta ja potilas siihen päälle selälleen. Paljussa vieressä oli kipsivelliä ja sideharsoa kierrettiin sen astian kautta potilaan ja  laudan ympäri monta kierrosta. Opin oikea käsi laitettiin erikseen samalla tavalla pakettiin ja kun homma oli hoidettu, hoitajat nostivat Opin pystyyn lauta selässä. Opi kysyi lääkäriltä: ”Koskas otatte tuon laulan pois?”
”Sinä saat sen pitää omanas”, sanoi lääkäri.
Ensimmäinen yö oli hirveä: heti, kun nukahti, oli hän takaisin keskityksessä. Opi meni  porraskäytävään istumaan, ja sairaanhoitaja tuli kysymään, että mitäs sinä täällä. Opi vastasi, että ei hän voi mennä sänkyyn, kun siellä on niin kauhea sota. 
Ihantalan taistelut olivat silloin pahimmillaan.

Illan suussa 7.7.1944 potilaita lastattiin tervalotjan ruumaan paareilla. Siellä he olivat kuin sillit suolassa. Paareja oli vieri vieressä, ja vain kapea käytävä jätettiin väliin, jolla lottatytöt pystyivät hädintuskin liikkumaan. Yötä myöten he lipuivat Mikkeliin. Ruumassa oli kuuma, vaikka oli yö. Siellä oli hirveä haju ja hiki. 

Aamulla Opi kömpi ulos ruumasta kannelle ja katseli ainoalla näkevällä silmällään, kun ihmiset teki kesantotöitä. Mikkelin satamassa oli pitkälti kapeikkoa ennen kun lotja pääsi laituriin, joten siinä ehti hämmästellä elämän jatkumista, sitä, mitä ei muistanut rintamalla olevankaan. Potilaat lastattiin kuorma-autoon ja vietiin sen koulun tiloihin, joka oli lääninsairaalaa vastapäätä. Ratapihalla oli valmiina juna, johon lastattiin lotjalla tuotuja potilaita. Opin paarien viereen tuli lääkintämies, jolle hän valitti kuumeista oloa. Lääkintämies mittasi kuumeen,  40 astetta ja sanoi, että  mittari on varmaan rikki ja pyysi paikalle lääkärin. Silloin kuume oli noussut jo 40,2 asteeseen ja lääkäri sanoi, että tämä poika ei Oulua näe, ottakaa paareista kiinni ja viekää tuonne sairaalaan leikkaussaliin. Se sairasjuna oli Ouluun menossa, mutta Opi päätyi Mikkelin lääninsairaalaan hoidettavaksi.

Opi oli leikkaussalin pöydällä, kun lääkäri, vanha mies jo, yli 80-vuotias, ja pari sairaanhoitajaa tulivat. Opilla ei ollut mitään papereita, eikä kukaan tiennyt, mikä mies tämä oli.  ”Olkapäätä särkee”, sai hän sanottua. Kipsi oli vedetty haavan yli, ja reilun viikon verinen haava oli ollut kipsin alla, se oli alkanut märkiä. 

"Minut siirrettiin osastolle 5. kerrokseen, joka oli sotilasosasto. Huoneessa oli 6 petiä, 3 kummallakin seinällä. Vasemmalla puolella oli Jouni Lapin poika, joka oli huonossa kunnossa. Hän kuoli sitten myöhemmin minun lomani aikana. Oikealla puolella oli mies, jolta oli molemmat jalat reisistä poikki, sekä myös kädet: vasen käsi olkapäästä ja oikea ranteesta. Tämä mies oli luutnantti, nimeä en muista. Vastapäätä ikkunan vieressä oli Oiva Luumäeltä, keskellä oli Mustonen. Hän oli tullut sokeaksi, kun luoti oli mennyt pään läpi ohimosta toiseen. Seuraavana aamuna, kun heräsin, huomasin käyttäytyväni ihan hullusti. Sanoin kaverille vieressäni: ”Jumaliste, minähän olen täysi pöpi”. ”Niin on kaikki kaverit tässä, jotka ovat tulleet, hermot kun on olleet kireällä. Kyllä sinä siitä viisastut.”
Päivällä veivät kokeisiin, olin täysin terve. Olin siinä huoneessa ainoa mies, joka pystyi kävelemään. Minusta tuli juoksupoika ja yleinen menijä. Järjestelin kavereiden asioita. Minun sotani oli sodittu, se kesti kaksi ja puoli vuotta. Tai niin minä silloin ajattelin."

Mervi Ahola
I osa: Opin joulu
Olavi Ahola ja Mervi Ahola: Joulukuusen kantaja : elämäkerta

Sivun alkuun