Siellä kukkia täynnä on maa
sydän uupunut levätä saa.
Kevyt kulkea on, ei ahdista siellä
ei tuskia tunneta taivaan tiellä.
 

Päivänä kauniin kesäisen
hiljeni sydän kultainen.
Lähtösi vaikea kestää on
surumme suuri ja sanaton.
Lohtuna muistot rakkaat.
 

Sammui loiste silmien valon,
taukosi sykintä sydämen jalon.
Herposi käsi auttava, antava rakkaus
kaikkien kuormien kantava.
 

Ei päivää tiedä ei hetkeä kukaan,
milloin on mentävä noutajan mukaan.
Tuli sulle nyt vuoro lähteä pois,
juuri kun kesä kaunein ollut ois.

Soitteli tuuli jo kauan meille
surun viestiä hiljalleen,
katseli aikaa elämän Herra,
kutsui pois sairaan ja väsyneen.
 

Poissa on tuska, ohi on arki ja työ.
Purjehdus on päättynyt,
vain lempeät mainingit rantaan lyö.
Isän kotiin matkaaja palaa.

Surun portit on avoinna aina, ovet onnen vain kiitävän hetken.

Surun kyynelten lävitse loistavat  onnellisten muistojen kultaiset säteet.

Kauniit muistot eivät koskaan kuole,
eivätkä milloinkaan jätä yksin.
 

Vaikene sydän, kuuntele hiljaa
on kuolema niittänyt kalleinta viljaa.
 

Väsynyt sielu rauhan sai
valkeni ikuinen sunnuntai.
 

Jäi jälkeesi kaipuu –
jäi sanaton suru.
 

Uupunut matkaaja rannalla himmeän maan
astui aurinkolaivaan suureen valkeaan.
 

On kotipiha tyhjä ja hiljainen
ei kuulu askelees polulla sen.

Päätyi pitkä kaari elon, väsynyt on saanut levon.
Nuku unta rauhaisaa.
 

Kun kaikki elon siteet katkeaa,
muistojen kauniit kiteet ainiaaksi jää.

Olit niin kuin tähdenlento,
lapsukainen, pieni hento.
Valon loit sä kotihimme
ikikaipuun sydämiimme.
 

Eivät katoa he,
jotka sydämissämme elävät.
Halki varjojen, unien, vuosien
he hiljaa säilyvät meissä.