Etusivulle                    Tuurala, Timo. 2010

Sosiaalipolitiikan historia 

Sisällys:

1.      Sosiaalipolitiikan "esihistoria"

2.      Köyhäinhoito

3.      Sosiaalivakuutus

4.      Sosiaalivaltio

5.      Hyvinvointiyhteiskunta

6.      Laatuyhteiskunta?

Sosiaalipolitiikan käsite

Sosiaalipolitiikan käsite esiintyi ensimmäisen kerran 1833 Jules Lechevalier`n teoksessa Question sociale. Suppeammassa merkityksessä termi sosiaalipolitiikka vakiintui Saksassa 1872 Verein für Sozialpolitik -yhdistyksen toiminnan mukana. (Nieminen 1955) Käsite on moniulotteinen, eikä sille yksiselitteistä määritelmää. Tässä sosiaalipolitiikkaa verrataan analogisesti teollisuuden piirissä kehitettyyn laatuajatteluun ja prosessien hallintaan. Näin tarkasteltuna:

Sosiaalipolitiikka on julkisen vallan harjoittamaa yhteiskuntasuunnittelua ja yleensä lainsäädännöllisesti toteutettuja toimia tavoitteena kansalaisten elämänlaadun parantaminen, sosiaalisten riskien hallinta ja ristiriitojen lieventäminen sekä yhteiskunnan häiriötön kehitys.

Sosiaalipolitiikan kehitys voidaan jakaa seuraaviin kausiin:

1.      Sosiaalipolitiikan "esihistoria" ennen 1800-lukua, Englannissa ennen 1700-lukua

2.      Köyhäinhoito 1800-luvulta

3.      Sosiaalivakuutus 1920-luvulta

4.      Sosiaalivaltio 1900-luvun jälkipuoliskolla

5.      Hyvinvointiyhteiskunta 1980-luvulta

6.      Laatuyhteiskunta 2000-luvulla

Sosiaalipolitiikan historiaa tarkastellaan tässä analogiana laadun historiaan.

"Sosiaalipolitiikan esihistoria"

Varhaisissa yhteiskunnissa aina feodalismiin saakka ihmisten tarpeet tulivat tyydytetyksi ihmisten omissa elinympäristöissä perheen, suvun ja kyläyhteisön piirissä ja ääritapauksissa kerjäläisyydellä. Vaikka esimerkiksi orjien asemaa ja käyttöä säädeltiin varhaisissa yhteiskunnissa, joukkomittaisten sosiaalisten ongelmien ratkaisupyrkimykset syntyivät vasta kaupungistumisen ja teollistumisen myötä.

Köyhäinhoito

Liberalismi vapautti 1800-luvun talouden feodaalisen valtion, merkantilismin ja ammattikuntalaitosten ajan elinkeinojen ja työvoiman liikkuvuuden vapautta rajoittavista säädöksistä ja loi yhteiskunnalliset edellytykset teollistumisen kehittymiselle. Samalla sekä maaseudun tilattoman väestön että kaupunkeihin muuttaneen teollisuustyöväestön asemassa tapahtui selvää heikkenemistä. Syntyi tarve ongelmien hallinnalle.

Ihmisten vapautuminen vanhoista maatalousyhteiskunnan siteistä teki heistä aiempaa riippumattomampia, mutta samalla turvattomampia. Teollisuuden mukanaan tuoma pitkälle viety työnjako, mekanisoitumine ja osittaminen johti kehityksen jatkuvaan differentiaalistumiseen, erilaistumiseen. Etääntymien kauemmaksi omavaraistaloudesta teki ihmiset toisaalta aiempaa atomisoituneempia, toisaalta enteistä riippuvaisemmiksi toisistaan. Ihmisten keskinäinen riippuvuus ja syntyneeseen markkinatalouteen kuuluneet toistuvat talouspulat johtivat ajatukseen, ettei yksilö yksin ollut vastuussa onnettomuuksista, jotka häntä mahdollisesti kohtasivat. Sosiaalistuminen, ihmisten jäsentyminen yhteiskuntaan, oli yhteiskunnallinen kysymys. (Nieminen)

Sosiaalipolitiikka oli teollisen toiminnan väistämätön seuraus mutta myös kehittymisen edellytys. Varhainen sosiaalityö perustui tarkastukseen. Köyhäinhoidon tarkastajat, työturvallisuustarkastajat, lastensuojelutarkastajat, terveystarkastajat ja poliisitarkastajat yrittivät hallita kaupunkien synnyttämiä köyhyyden, kuljeskelun, irtolaisuuden, juoppouden, rikollisuuden ja mielisairauden ongelmia. Sosiaalityö oli orpojen, rikollisten, kerjäläisten, prostituoitujen ja parantumattomasti sairaiden sijoittamista laitoksiin kaupunkien ja yhteiskunnan ulkopuolelle. Aikansa syrjäytyneistä tuli pääosin yhteiskunnallista "hylkyä": Laitoksissa heitä ei juurikaan autettu, eikä monillakaan ollut mahdollisuuksia selvitä niistä takaisin yhteiskuntaan.

Vähitellen kaupungeissa kasvavia ongelmia pyrittiin korjaamaan. Auttaminen tapahtui filantropian, vapaaehtoisen hyväntekeväisyyden keinoin. Kirkko ja auttamishaluiset rouvasyhdistykset yrittivät tuoda välttämättömintä apua ja lohtua kaikkein heikoimmassa asemassa oleville. Lähtökohta oli reagoiva: syntyneitä ongelmia korjaava. Vanhin sosiaaliturvan menetelmä sosiaalihuolto oli yksilökohtaista (social cace work) ja joskus pienryhmäkohtaista (social group work) auttamistyötä.

Elinolojen parantamiseksi syntyi 1800-luvulla setlementtiliike, hyväntekeväisyysliikkeistä kehittynyt COS eli Charity Organisation Society ja työväenliikkeeseen paljolti nojaava sosiaalireformismi.

Työväenliike toi sosiaalihuoltoa koskevaan keskusteluun vaatimuksen järjestelmällisistä yhteiskunnallisista toimenpiteistä, joilla sosiaaliset epäkohdat ratkaistaisiin. Taistelun sosiaalityön suunnasta voitti COS. Sen menestys piili sosiaalityön organisoitumisen muodon kehittämisessä. Sosiaalityön valtavirta asettui COS:n ammatilliselle linjalle. Silti setlementtiliikkeen ja työväenliikkeen merkitys sosiaalipolitiikan kehittymiselle oli vähintään yhtä suuri kuin COS:n. (Sipilä 1990)

Ammattiyhdistysliikkeen vahvistuminen voimisti reformistisia ajatuksia. Poliittinen paine uudistuksiin kasvoi ja lisääntynyt lakkoliike aiheutti ongelmia yhteiskunnan toiminnalle. Sosiaaliset ongelma alettiin nähdä myös uhkana yhteiskuntarauhalle, teollisuuden prosessien häiriöttömälle toiminnalle ja työvoiman uusintamiselle. Valtio tuli mukaan yhteiskunnan säätelyyn.

Kehittyneissä teollisuusmaissa sosiaalipolitiikkaa kehitettiin erityisesti 1900-luvulla ja se nojautui sosiaalireformismiin. Toiminta alkoi muuttua rakenteelliseksi, mutta se ei pyrkinyt tulevaisuuden aktiiviseen ohjaukseen: Todellinen sosiaalipolitiikka panee pääpainon nykyhetken työhön, eikä tulevaisuuden unelmiin. (Eino Kuusi1931)

Sosiaalivakuutus

Sota, kapina ja suurlakko ovat vakavimmat yhteiskunnalliset häiriöt. Sosiaalipolitiikassakin merkittävät kehityksen käänteet ajoittuvat sotien yhteyteen. Sodilla on ollut sosiaalipolitiikan kehitykseen kolmella tavalla edesauttava merkitys. Sodat synnyttivät merkittäviä sosiaalipoliittisia ongelmakysymyksiä: leskiä, orpoja ja invalideja. Miesten rintamakomennus merkitsi myös naisten tulemista teollisuustuotantoon vaikuttaen sukupuolten välisiin roolikysymyksiin ja sosiaaliseen uudelleenjärjestäytymiseen. Sodat sysäsivät teknistä ja taloudellista kehitystä eteenpäin luoden siten pidemmällä tähtäimellä edellytyksiä sosiaalipolitiikan hoidolle. Kolmanneksi sotatalous merkitsi valtion roolin voimakasta lisääntymistä talouden ohjauksessa. Ohjausta oli luontevaa jatkaa myös sotien jälkeen.

Ensimmäinen maailmansota aloitti koko Euroopassa voimakkaan yhteiskunnan demokratisoitumisen kauden. Vaikutusta kasvatti Venäjällä tapahtuneen kumouksen leviämisen pelko. Suomessa kansalaissota 1918 osoitti traagisesti yhteiskunnallisten kysymysten hoitamisen välttämättömyyden. Kansalaissota synnyttikin paljon vaatimuksia ja ohjaustarvetta yhteiskunnallisiin prosesseihin. Laki kahdeksan tunnin työajasta säädettiin 1918, oppivelvollisuuslaki 1921, köyhäinhoitolaki 1922, työehtosopimuslaki 1924, laki joukkotyöriitojen sovittelusta 1925, terveydenhoitolaki 1927, lapsityövoiman käyttöä säätelevä laki 1929 jne. Lisäksi säädettiin järjestysohjeita teollisuudelle.

Sodan molemmin puolin tuli käyttöön sosiaaliturvan käsite. Sosiaaliturvaan kuuluvat ne sosiaalipoliittiset pyrkimykset, joilla pyritään turvaamaan toimeentulon jatkuvuus sosiaalisten riskien uhkaamille ihmisille sosiaalivakuutuksen, sosiaaliavun ja sosiaalihuollon menetelmin.

Sosiaalivakuutuksella pyrittiin hallitsemaan erityisesti työelämässä ihmisiä kohtaavia taloudellisia, terveydellisiä ja sosiaalisia riskejä ja häiriöitä. Tapaturmavakuutus syntyi 1800-luvun lopulla, työttömyysvakuutus 1934 eläkevakuutus 1937. Sosiaaliavustus pyrkii toimenpiteillään elinkustannusten tasoitukseen työsuhteesta riippumatta vakuutusjärjestelmien ulkopuolella maksettavin määräsuuruisin avustuksin, jotka suoritetaan ryhmäkohtaisesti ilman tarpeen harkintaa yksittäistapauksissa. (Heikki Waris) Sosiaalivakuutus merkitsi siten toiminnan painopisteen siirtämistä yksilötyöstä kohti rakenteellista vaikuttamistoimintaa, joka oli kuitenkin vielä luonteeltaan reagoivaa.

Sosiaalivaltio

Teoreettinen ajattelu etsi uusia sosiaalipoliittisia vaihtoehtoja paljon ennen käytännön toteutuksia. Sosiaalipolitiikka alkoi kietoutua talouspolitiikkaan. 1900-luvun alussa sosiaalipolitiikka nähtiin jo varsin yleisesti talouspolitiikan osaksi (mm. Julius Wolf, Werner Sombart) ja vähitellen jopa talouspolitiikan haaraksi.

Eino Kuusi määritteli 1930-luvun alussa sosiaalipolitiikan käsittävän pyrkimykset ja toimenpiteet, joiden tarkoituksena on vaikuttaa eri yhteiskuntaluokkien elinehtojen ja keskinäisten suhteiden sekä näiden luokkien ja valtion välisten suhteiden muodostumiseen sellaisiksi, kuin nykyajan katsantokannan mukaan pidetään oikeimpana ja yleis- ja yhteisetujen kannalta tarkoituksenmukaisimpana. Sosiaalipolitiikan tarkoituksena on taloudellisten ja kulttuuristen luokkavastakohtien tasoittaminen ja heikentäminen. Sosiaalipolitiikalla haluttiin lisätä myös työväestön kohoamista keskiluokkaan.

Sosiaalipolitiikka nähtiin olevan ensi sijassa sosiaalista suojelutoimintaa. Sosiaalipolitiikalla oli ennakolta ehkäisevää luonnetta. Siihen kuuluu myös toimenpiteitä, joiden tarkoitus ei ole yksinomaan ennakolta ehkäisevää, vaan osittain myös jäljestä päin parantavaa laatua. Kuusi viittaa myös sosiaalipolitiikan tehtävän olla osa systeemin itsesäätelyä. Kaikkein vaikuttavimpia sosiaalipolitiikan perusteita on kuitenkin valtiollinen tarkoituksenmukaisuus, joka pohjautuu lähinnä yhteiskunnan itsensäsäilytysvaistoon. (Kuusi)

Sosiaalipolitiikan havaittiin pian olevan myös osa talouspolitiikkaa. Talouden piirissä pyrittiin luomaan edellytyksiä sosiaalipolitiikan tavoitteiden täyttymiselle. Sosiaalipolitiikan katsottiin perustuvan metodologisesti tieteelliseen ajatteluun. Jokainen väite, että määrätyillä syillä on määrätty seuraus, on asiallisesti samaa kuin väite, että jos tahtoo määrättyjä seurauksia, on koetettava saada luoduksi määrätyt edellytykset. ..Jos kerran tieteellisesti voidaan osoittaa ilmiöiden syyt, ..todistetaan näiden syiden poistamisen vaikuttavan siihen suuntaan, että kyseessä olevat epäkohdat lievenevät, jos muut tekijät pysyvät entisellään. (Kuusi)

Käytännön sosiaalipolitiikka nähtiin siltana sosiaalipoliittiseen tutkimukseen perustuvan tieteen ja käytännöllisen maailman välillä. Juuri yhteiskunnan taloudelliselle ja sosiaaliselle rakennustyölle tulee kansantalous- ja sosiaalipoliittisen tutkimuksen olla tietä viitoittavana soihtuna.

Sosiaalipolitiikan tekijöiksi nähtiin lähinnä valtio ja kunnat. Työsuojelusta ja työväestön suojelusta tuli sosiaalipolitiikan keskeiset toiminta-alueet. Keinoina ja työmuotoina Kuusen mukaan olivat vapaa kansalaistoiminta, lainsäädäntö, erityisesti työlainsäädäntö, työsuojelu, osallistuminen palkkapolitiikkaan, yleinen työväenhuolto, työnvälitys, työttömyysvakuutus, köyhäinhuolto, (johon kuuluivat myös sokeat, kuuromykät, raajarikot ja tylsämieliset), lastenhuolto ja nuorisonsuojelu, siirtolaishuolto, asuntokysymys ja alkoholikysymys. Huoltopakon ja järjestyspakon piiriin kuulunut laitoshuolto edusti varhaista sosiaalipalvelun muotoa. Sosiaalipolitiikan uskottiin voivan ajan oloon vaikuttaa myös tulonjaon toteutumiseen.

Työnantajien, työntekijöiden ja yhteiskunnan edellytettiin tulevan sosiaalipolitiikan maksajiksi. Sosiaalipolitiikan toteuttamisen mahdollisuudet nähtiin riippuvan ihmisten poliittisesta tahdosta ja taloudellisista edellytyksistä. "Yhteiskunnallisilla laatukustannuksilla" nähtiin olevan suhteellinen optimitaso. Oikeudenmukaisuuden toteutumisen ja yhteiskunnan toimivuuden kannalta riittävä sosiaalipolitiikan taso oli välttämätön. Toisaalta liian pitkälle menevä sosiaalipolitiikka ylittäisi maksajatahojen kantokyvyn ja olisi vahingollista valtiontaloudelle. Liian korkeaksi mitoitettavassa sosiaalipolitiikassa nähtiin vaaroja myöskin yhteiskunnalliselle moraalille ja ihmisten aloitekyvylle.

Jo ennen toista maailmansotaa oli paljolti 1930-luvun talouslaman seurauksena alettu useissa eri yhteyksissä puhua tarpeesta talouden syvempään sääntelyyn ja sosiaalivaltiosta, jonka toteutumisessa sosiaaliset oikeudet olivat keskeisiä. Maailmansota merkitsi voimakasta sykäystä kehitykselle, jossa talous, politiikka ja valtio kietoutuivat yhteen. Valtion rooli oli luonnollisesti sodan oloissa korostunut. Sota-ajan talous oli hyvin säänneltyä ja sodan jälkeen sääntelyä oli luontevaa jatkaa.

Englantilainen Sir William Beveridge kehitti käytännön poliittista taloustiedettä. Hän pyrki systematisoimaan työn, työkyvyn ja tulojen suhteita. Ohjelma oli eräänlaista puutteen diagnoosia ja hyökkäystä puutetta vastaan. John Maynard Keynes esitti ajatuksen noususuhdanteen keinotekoisesta jatkamisesta talouden ohjauksen keinoin. Teorian mukaan taloutta tuli elvyttää kansalaisten kulutuskysyntää kohottamalla. Päävaatimus oli täystyöllisyys ja suhdanteiden tasoittaminen finanssipolitiikan keinoin kokonaiskysyntää säätelemällä. (Heinonen 1990).

Ajatuksena oli, että tulosiirrot ylimmistä tuloryhmissä aiheuttavat vähemmän kysynnän laskua kuin tulolisäykset alemmissa tuloryhmissä aikaansaavat kulutuskysynnän lisääntymistä. Tulonsiirrot saattoivat Keynesin mukaan jopa edistää pääoman kasaantumista. Ajattelu merkitsi valtion talouspoliittisen roolin kasvua.

Englannissa alettiin valmistella suurta sosiaalivakuutusuudistusta. Myös Suomessa käynnistyi laajakantoinen sosiaalipolitiikan kehittämisen kausi. Nyt kehitys lähti ennalta ehkäisevään suuntaan. Tavoitteena oli hallita sosiaalisia ongelmia ja estää niiden syntyminen ennakolta. Jari Heinonen jakaa Matti Alestaloa ja Hannu Uusitaloa seuraten suomalaisen sosiaalivaltiokehityksen neljään jaksoon: ensimmäinen rakennuskausi 1945-49, hitaan kasvun vuodet 1950-60, toinen rakennuskausi, sosiaalivaltion nopean kasvun vuodet 1961-76, ja hidastuvan kasvun kausi vuodesta 1977 eteenpäin. (Heinonen) Kausia voisi täydentää 1990-luvun kehityskaudella, jota on perusteltua kutua hyvinvointivaltion kriisin kaudeksi.

Sodanjälkeinen kehitys näkyi sosiaalipolitiikan kohteen laajenemisena käsittämään työväestön lisäksi invalidit, eläkeläiset, vangit, perhepolitiikan sekä vähitellen laajemmin koko yhteiskunnan. Yhä uudet yhteiskuntapiirit tulivat osallisiksi sosiaalipoliittisista ratkaisuista ja erilaisista sosiaalipalveluista. (Waris 1961)

Suomessa malli kyettiin viemään läpi vasta 1960-luvulla Pekka Kuusen sosiaalipolitiikassa. Kuusen sosiaalipolitiikka oli ennen muuta tulonsiirtopolitiikkaa. Sosiaalipolitiikka tuotiin aiempaa selvemmin esille ajatus talouspolitiikan ja sosiaalipolitiikan yhteydestä. Ne olivat saman asian eri puolia. Taloudellisen kasvun yhteiskuntaan kuului laajeneva sosiaalipolitiikka, joka antoi kasvulle myös impulsseja. Sosiaalipolitiikka sai myönteisen ja aktiivisen tulkinnan. Sosiaalipolitiikkaa ei enää nähty taloudellisten voimavarojen kuluttajana, vaan niiden vahvistajana. Kuuselle sosiaaliturvassa oli kysymys perustarpeiden tyydytyksestä ja tarpeenmukaisesta palvelutasosta. (Pekka Kuusi 1961)

Hyvinvointiyhteiskunta

1970- ja 80-luvuilla sosiaalipolitiikan asema vahvistui. Jakovaltio täydentyi yhä laajemmin hyvinvointipalveluilla. Yhteiskunnallisten palvelujen ja sosiaalipolitiikan infrastruktuuri rakennettiin pitkälle. Varallisuus nousi ja kansalaisten talouden ja sosiaalisen turvallisuuden perustaso saatiin turvattua varsin laajasti. Sosiaalipolitiikan kustannukset kasvoivat voimakkaasti. Kasvulle oli laaja yhteiskunnallinen tuki.

Elintason noustessa ja valtion osallistuessa yhä laajemmin tulonjakoon ja palvelujen kehittämiseen alettiin puhua hyvinvointivaltiosta ja myöhemmin hyvinvointiyhteiskunnasta. Pohjoismainen hyvinvointimalli perustuu sosiaaliturvasta, koulutuspalveluista, asuntopolitiikasta, työllisyyskysymyksistä ja erilaisista hyvinvointipolitiikoista. Hyvinvointiyhteiskunnan tunnuspiirteenä pidettiin julkisen vallan harjoittamaa talouden ohjausta, hyvinvoinnin tasaamiseen tähtäävä jakopolitiikka sekä kattavia ilmaisia sosiaali- ja terveyspalveluja. Hyvinvointivaltion sosiaaliturvamallille oli tunnusomaista tasasuuruinen toimeentuloturva (esim. lapsilisät) ansiosidonnainen toimeentuloturva (työeläke, ansiosidonnainen työttömyysturva..), näitä täydentävä tarveharkintainen sosiaaliturva (toimeentulotuki..) ja kunnalliset palvelut (päivähoito, perusterveydenhoito, vammaispalvelut..) (Uusitalo 1997)

Hyvinvointivaltion keynesiläisen ajattelutavan rinnalla rinnalla Milton Friedmanin monetaristiset näkemykset raivasivat itselleen tilaa. Monetaristien mielestä rahan määrän muutokset selittävät talouden epävakautta. Monetaristit otaksuivat yksityisen sektorin taloudellisen käyttäytymisen olevan perusolemukseltaan stabiilia yleisesti hyväksyttävällä työttömyyden tasolla. Yleisesti hyväksyttyä eli luonnollista työttömyyden tasoa ei määritelty tarkasti, mutta sillä viitataan siihen työttömyyden tasoon, jolla inflaatio ei kiihdy. Se saattoi olla varsin laajaakin kitka- ja rakennetyöttömyyttä. Keynesin teoriaan kuului vahvan arvon sisältävä käsite täystyöllisyys, jossa hyväksytään periaatteessa enimmillään muutaman prosentin kitkatyöttömyyden taso. Thatcherismi ja Reaganismi edustavat puhtainta monetaristista oppia ja pohjoismainen talous- ja sosiaalipolitiikan malli keynesiläisyyttä. Pohjoismaiden sisällä suomalaisessa politiikassa on ollut eniten monetaristisia painotuksia. Käytännön talouspolitiikassa keynesiläinen ja monetaristinen politiikka ovat kaikkialla sekoittuneet jossakin suhteessa keskenään. (Riihinen 1992)

Pitkällä tähtäimellä mahdollisuus palvelujen rahoitukseen on erilaisista syvistäkin talouden häiriöistä huolimatta väljentynyt. Lamasta ja julkisen talouden rahoitusongelmista huolimatta myös 1990-luvulla mahdollisuus palvelujen rahoitukseen on aivan toisenlainen kuin vaikkapa 1960- ja 70-lukujen elintason aikana. Lisäksi hyvinvoinnin infrastruktuuri oli jo pääosin rakennettu, mikä väljensi talouden ehtoja palvelujen ylläpidolle.

Kuitenkin 1990-luvun kuluessa kehitys osittain kääntyi takaisin päin. Köyhät köyhtyivät ja toimeentulovaikeudet kasvoivat johtaen toimeentulotuen käytön voimakkaaseen kasvuun. Toimeentulotukiasiakkaiden määrä lähes kaksinkertaistui 1990-95. Tuhannet ihmiset joutuvat täydentämään julkista tukea turvautumalla leipäjonoihin. EU:n ruoka-avusta on tullut 1990-luvulla miltei "virallinen" osa suomalaista sosiaaliturvajärjestelmää. Ihmisten syrjäytyminen lisääntyi. Kuitenkin hyvinvointivaltio auttoi ratkaisevalla tavalla suomalaisten selviytymistä.

Laman ja rahoituskriisin aikana hyvinvointivaltio on ottanut kehityksessään kaksi askelta taaksepäin. Palveluvaltiosta painopiste on jossakin määrin palannut takaisin jakovaltion suuntaan. Palvelujen rakenneuudistuksessa avopalveluilla ei ole täysimääräisesti korvattu leikkauksia laitossektorilla. Palveluissa siirtymä on tapahtunut julkisesti rahoitetuista palveluista asiakasrahoitteisiin palveluihin (Lehto 1997). Palvelujen toteutusta haluttiin siirtää yksityissektorille ja etenkin ns. kolmannelle sektorille.

Paradoksaalisesti laman aikana myös eriarvoisuutta poistamaan tarkoitettujen palvelujen sisällä vahvemman oikeudet korostuvat. (Taipale 1997). Kehitys nosti taas ajankohtaiseksi kysymyksen: Miten yhteiskunta huolehtii heikoimmistaan?

Mm. Halseyhin viitaten Jari Heinonen toteaa, että moderni sosiaalivaltio on rakenne, jossa tuotanto, valtio ja kotitaloudet on organisoitu toimivaksi kokonaisuudeksi. Se on sosiaalisen tuen sekä kontrollin ja valvonnan ykseyttä. Se on käytäntö, joka muokkaa sekä taloutta että ihmisen arkielämää. Moderni sosiaalipolitiikka on erilaisten sosiaalipoliittisten puutteiden, vajausten, intressien ja tarpeiden hallitsemista, institutionaalistamista ja sääntelyä. (Heinonen 1990)

Kauden lopulla 1990-luvulla valtion aiemmin harjoittamaa ohjausta hajautettiin tarkoituksellisesti kuntiin. Keskusvirastoja lakkautettiin tai muutettiin tutkimuslaitoksiksi. Valtion tuki ja sitä myöden kontrolli kunnille väheni. Kolmas sektori tuli lisääntyvästi mukaan julkisten palvelun tuottajien rinnalle. Kansalaisyhteiskunta vahvistui. Kehityksen kääntöpuolena oli valtakunnallisen ohjaustiedon rapautuminen.

Laatuyhteiskunta

Ks. Laatuyhteiskunta

Lähteet

Sivustolla kävijöitä