Etusivulle

Verkostot, linkit ja tiedon systeemit

Sivulla tarkastellaan verkostoja tiedon syntymisen ja kehittymisen systeemeitä sekä ihmistä osana ympäristöään systeemiajattelun, konstruktivismin kybernetiikan ja ympäristöpsykologian kehikoissa.

Ensimmäisessä luvussa Verkostot tiedon kehittymisen rakenteena tarkastellaan verkostojen ja niiden linkkien rakentumista lähinnä Albert-László Barabásin menestyskirjan Linkit – Verkostojen uusi teoria pohjalta.

Toisessa luvussa Konstruktivismi, kybernetiikka ja dialektiikka asiat kytketään konstruktivismin, kybernetiikan ja dialektiikan kehikkoihin. Lähteenä on erityisesti Jussi Hirven essee Konstruktivismi ja kybernetiikka. Kohti ekologista humanismia. 

Kolmannessa luvussa Verkostot, tieto ja laatuyhteiskunta tarkastellaan verkostoa tietoa synnyttävänä systeeminä ja rakenteena. Lähtökohtana tässä on Pirjo Ståhlen ja Mauri Grönroosin kirja Knowledge Management - tietopääoma yrityksen kilpailutekijänä.

Neljännessä luvussa Ympäristöpsykologian tutkimusnäkökulma tarkastellaan ihmistä tavoitteellisesti toimivana, dynaamisesti järjestäytyneenä, tiedostavana organismina, joka vaikuttaa ympäristöön, mutta on samalla sen vaikutuksen alainen. Lähteenä on Liisa Horellin Ympäristöpsykologia -teos.

Viidennessä luvussa Ihminen ja ihmisen ympäristö tarkastellaan psykologian näkökulmasta, miten käsitys ihmisestä osana ympäristöään on kehittynyt. Luvun teksti perustuu Timo Järvilehdon kirjaan Ihminen ja ihmisen ympäristö.

Kuudennessa luvussa Kehityspsykologiasta tarkastellaan Piaget´n kehityspsykologista teoriaa lapsen psyykkisestä kehityksestä vauvaiästä nuoruuteen. Luvun teksti perustuu teokseen: Piaget Jean. Lapsi maailmansa rakentajana

Kunkin osan sisällys on linkitetty erikseen

Sisällys

Verkostot tiedon kehittymisen rakenteena

Kirjassaan Linkit – Verkostojen uusi teoria romanian-unkarilainen fyysikko Albert-László Barabási kuvaa, miten jokainen meistä kuuluu suureen maailmanlaajuiseen sosiaaliseen verkkoon, jonka ulkopuolella ei ole ketään. Emme tunne jokaista maapallon asukasta, mutta ihmisten verkossa on polku, joka yhdistää jokaisen ihmisparin. Vastaavalla tavalla aivoissamme on minkä tahansa kahden neuronin välinen polku, maailmassa on kahden yrityksen välinen polku ja kehossamme on minkä tahansa kahden yhdisteen välinen polku. Barabásin mukaan mikään ei jää tämän äärimmäisen kytkeytyneen elämän verkon ulkopuolelle.

Maailma on pieni, koska yhteiskunta on erittäin tiheä verkosto. Nopeasti laajeneva internet on vienyt verkostoja koskevaa mielenkiintoa ja tutkimusta eteenpäin. WWW:ssä oli vuonna 2002 noin miljardi solmua eli yksittäistä dokumenttia. WWW:n halkaisija on noin 19 solmua. Mielivaltainen asiakirja verkoston ääressä on siis noin yhdeksänsoista klikkauksen päästä mistä tahansa toisesta asiakirjasta maailman toisessa ääressä. Internetissä on satoja tuhansia käyttäjiä ja niiden keskimääräinen etäisyys on kymmenen askelta.

Pienet etäisyydet ovat luonteenomaisia miltei kaikille tieteen tutkimille verkostoille. Ravintoverkossa olevat lajit näyttävät olevan vain kahden linkin päässä toisistaan. Solun molekyylien etäisyys toisistaan on keskimäärin kolme kemiallista reaktiota.

Vahvat ja heikot sidokset

Yhteiskunnan verkosto koostuukin pienistä, täysin kytkeytyneistä ystäväpiireistä, joita vahvat sidokset yhdistävät. Heikot sidokset yhdistävät ystäväpiirien jäsenet tuttaviin, joilla on vahvat sidokset omiin ystäviinsä. Ihmiset osallistuvat lisäksi moniin sosiaalisiin systeemeihin työelämässä, politiikassa, tieteessä, kulttuurissa ja vapaa-aikana.

Heikoilla sidoksilla on tärkeä tehtävä monissa sosiaalisissa tehtävissä. Esimerkiksi työn saamisessa heikot linkit ovat vahvoja tärkeämpiä. Vahvat linkit liikkuvat samoissa piireissä kuin me itse. Heissä ei ole työn saantia edistävää tiedon lisäarvoa. Uuden tiedon saamiseksi on käynnistettävä heikot sosiaaliset sidokset. Kytkeytyjät ovat tärkeä osa sosiaalista verkostoamme. Tässä pätee 80/20-sääntö: suhteellisen pieni osa solmuista on kytkeytynyt 80 prosenttiin kaikista linkeistä.

Kuvio. Vahvat ja heikot sidokset

Kytkeytyminen ei edellytä henkilökohtaisia tapaamisia. Kytkeytyminen voi yhtä hyvin tapahtua viestinä ja dialogina sähköpostissa tai viittauksena tieteelliseen teokseen.

Barabásin mukaan satunnaisella verkostolla on luonteenomainen solmujen kytkeytyvyyden mittakaava, jota keskimääräinen solmu kuvaa ja jonka askeljakauman huippu määrittää. Todelliset luonnon ja yhteiskunnan verkostot ovat kuitenkin tyypillisesti mittakaavattomia. Kun satunnaista verkostoa kuvaa kellokäyrä, potenssilakijakauma kuvaa mittakaavatonta verkostoa. Potenssilakijakauma on huiputon, mikä tarkoittaa, että verkostossa ei ole luonteenomaista solmua. On solmuja, joilla on vain vähän linkkejä ja joitakin suuria napoja, jotka periaatteessa määrittävät verkoston topografian.

Kuvio. Verkostojen potenssilakijakauma

Potenssilait kertovat matemaattisen täsmällisesti, että verkostot eivät ole satunnaisia. Ne puhuivat järjestyneestä ja ilmaantuvasta eli emergentistä käyttäytymisestä. Kompleksisten verkostojen taustalla on lakeja.

Lähtökohtanaan mittakaavavarianssi Cornel Universityn professori Kenneth Wilson oletti, että kriittisen pisteen läheisyydessä fysiikan lait toimivat identtisesti kaikissa mittakaavoissa yksittäisistä atomeista aina miljoonien samalla tavalla toimivien atomien rasioihin asti. Hän rakensi matemaattisen perustan mittakaavavarianssille. Hänen teoriansa tuotti potenssilakeja aina, kun hän lähestyi kriittistä pistettä eli aluetta, jossa epäjärjestys vaihtuu järjestyksen tieltä.

Normaalioloissa luonto rakastaa kellokäyriä ja inhoaa potenssilakeja. Faasimuutoksessa kaikki kuitenkin muuttuu. Kriittisen pisteen lähellä kehitystä alkavat ohjata itseorganisaation vahvat voimat. Kaaos alkaa vetäytyä ja järjestys ilmaantuu epäjärjestyksestä. Se on potenssilakien ilmaantumisen aikaa. Potenssilait ovat kompleksisten järjestelmien itseorganisaation selviä merkkejä.

Kuvio. Faasit

 

Rikkaat rikastuvat

Miten luonto ja yhteisöt kutovat verkkonsa? Miksi syntyy napoja? Verkostoa hallitsee kaksi lakia, kasvu ja kytkennän suosiminen. Internetissä verkot kasvavat räjähdysmäisesti kuin bakteeri viljelymaljassa, eikä vauhdin hiljeneminen ole vielä näköpiirissä. Verkoston laajentuessa aiemmilla solmuilla on myöhemmin tulleita enemmän aikaa koota itseensä linkkejä. Kun linkkejä on paljon, yhä useammat haluavat kytkeytyä siihen.

Verkostot ovat dynaamisia. Niissä tapahtuu jatkuvaa liikettä: syntyy uutta, tapahtuu valintaa ja evoluutiota, jotkut solmut ja jopa navat kuolevat.  Myös myöhään mukaan tulleet voivat menestyä ja raivata elintilaan itselleen. Tällainen mattimyöhäinen menestyjä internetissä on Google, josta tuli maailman suosituin selain kolmessa vuodessa.

Jokainen solmu on erilainen. Sillä on omat ominaisuutensa, oma energiansa. On mahdollista tutkia prosessia, joka erottaa voittajat häviäjistä. Millaista on kilpailu kompleksisessa järjestelmässä? Solmun kelpoisuus liittyy hyötyyn, joka silla uskotaan olevan siihen kytkeytyjälle. Ginestra Bianconi otti käyttöönsä kvanttimekaniikkaan kuuluvan Bosen-Einsteinin kondensaatin selittämään ilmiötä.

Solun kelpoisuus

Solun kelpoisuus on kykyä kerätä tulevia linkkejä. Barabásin mukaan verkoston solmun elinkelpoisuus ja viansietokyky liittyvät sen kytkeytyvyyteen. Yhteiskunnan elinvoimaisuus on sen kytkeytyneessä sosiaalisessa verkossa. Kytkeytyvyys on universaali verkoston arkkitehtuurin piirre.

Miten paljon vioittuneita tai poistettuja solmuja verkko kestää? Mikä on kriittinen piste, jossa verkko hajoaa paloiksi. Vain osa solmuista verkossa kykenee pitämään sen toiminnassa, koska mittakaavattomissa verkostoissa häiriöt vaikuttavat todennäköisimmin lukuisimpiin pieniin solmuihin. Italialaisen taloustieteilijän Vilfredo Pareton mm. laatuteorian piirissä levinnyt 80/20-sääntö vaikuttaa myös verkostojen maailmassa.

Israelilainen fysiikan professori Shlomo Havlin on todennut tietokonesimulaatioihin perustuen, että mittakaavattomilla verkostoilla on ainutlaatuinen vaste häiriöihin. Edes yhden navan häiriö ei lamauta koko verkostoa. Siihen tarvitaan noin useiden napojen samanaikainen tuhoaminen.

Haavoittuvuus on silti verkostojen luontainen ominaisuus. Mittakaavattomissa verkostoissa piileksii avaintekijöitä, jotka merkitsevät elinvoimaa häiriötilanteessa, mutta haavoittuvuutta hyökkäyksissä. Samalla tavoin ekosysteemin ravintoketjussa tiettyjen avainlajien rooli on ratkaiseva systeemin häiriöttömän toiminnan kannalta. Mitä linkittyneempi verkostopeiton solmu on, sen merkittävämpi vaikutus repeämällä tässä kohdassa on ympäristöön ja koko peittoon.

Navat ovat kuin kiinnityskohtia Pariisin La Defensessä sijaitsevan La Grande Archen alla riippuvassa katteessa. Monilla stadioneilla on samanlainen riippuva peite. Peitteen rakenteessa yksittäisellä solmulla on linkit lähimpiin solmuihin ja niillä on rakenteen koossa pysymiseen paikallinen merkitys. Peitteessä on lisäksi useita kymmeniä linkittyneempiä paikallisia napoja ja joitakin koko peitettä kannattelevia äärimmäisen linkittyneitä napoja. Yksittäisen solmun pettäminen ei vaikuta rakenteen kestoon. Ympärillä olevat solmut ottavat kuormituksen kantaakseen, eikä tapahtuma johda mihinkään. Paikallisen navan romahtaminen vaikuttaa laajemmin rakenteeseen solmun ympäriltä. Yleensä romahdus jää kuitenkin paikalliseksi. Strategisen navan romahtamisella on aina laaja-alainen vaikutus ja seurauksena merkittävän alueen romahdus ja rakenteiden tuhoutuminen. Tilanteesta ja peiton rakenteen ominaisuuksista riippuen saattaa syntyä eskaloituva kehitys, jossa koko kate ja sen tukijärjestelmä romahtaa. 

Kate on suunniteltu kestämään moninkertaisella varmuuskertoimella sen oma paino. Niinpä katteen vakava romahdus voi olla seurausta sen ulkopuolelta tulevasta erittäin poikkeuksellisesta häiriöstä, suunnittelussa tai rakentamisessa tapahtuneesta vakavasta virheestä, materiaalin heikkoudesta, eroosiosta tai verkoston rakenteen väsymisestä.

Verkoston ollessa siirtojärjestelmä kaskadihäiriössä paikallinen systeemi siirtää kuormituksen vastuut toisille linkitetyille solmuille. Ylimääräisen kuormituksen hävitessä systeemi absorboituu saumattomasti muuhun järjestelmään ja käytännössä häiriö jää huomamaatta. Näin voi käydä voimansiirtoverkossa tai aivojen neuroneissa aivohalvauksen jälkeen. Kuormituksen ylittäessä viereisten solmujen kantokyvyn, ne joko sammuvat tai yrittävät jakaa kuormituksen omille naapureilleen. Barabásin mukaan kaskadihäiriöt ovat yleisiä talouden, ekologian tai solujen häiriöitä. Useimmat kaskadit eivät ole yhtäkkisiä. Ne ovat kompleksisten systeemien dynaaminen piirre. Verkostossa oleva kyky korjata virheitä ja korvata tuhoutuneita osia turvaa sen elinvoimaisuuden.

Virukset

Hiv-virusten leviäminen ja muoti ovat esimerkkejä diffuusiosta kompleksisessa verkostossa. Miten tieto siirtyy ja leviää joskus räjähdyksenomaisesti verkostoissa. Barabásin mukaan useimpien uusien verkostoissa tapahtuvan ilmiöiden leviäminen voidaan kuvata kellokäyränä. On havaittu, että uudet innovaatiot leviävät innovaattoreilta navoille. Navat lähettävät tietoa edelleen pitkin lukuisia linkkejään. Napoja kutsutaan ”mielipidejohtajiksi”, ”vaikuttajiksi” jne.

Miten syntyy menestys, miten leviävät häiriöt. Miten hyvät innovaatiot ja hyödyttömät ajatukset erotetaan verkostoissa. Tämän selvittämiseksi sosiaalitieteilijät ja epidemiologit ovat kehittäneet toimivan välineen, kynnysmallin. Diffuusiomallit tunnistavat erottaa yksilölliset erot, jotka johtavat uutuuden valitsemiseen tai hylkäämiseen. Jos tuote on kallis ja tuotteesta on vähän varmaa käyttäjätietoa, kynnys ostaa se on suhteellisen korkea.

Innovaatiolla on hyvin määritelty leviämisnopeus, joka kuvaa todennäköisyyden, että tuotteen tavannut hyväksyy sen. Innovaation menestyksen ratkaisemiseksi on lisäksi laskettava kriittinen kynnys, jonka innovaatiota levittävän verkoston ominaisuudet määrittävät. Jos se ylittää kynnyksen, sen omaksuvien solmujen lukumäärä kasvaa eksponentiaalisesti.

Sama periaate pätee Barabásin mukaan verkostoon pyrkivään tunkeutujaan, oli se sitten virus, rikollinen käyttäytyminen tai mikä tahansa ei-toivottu tekijä systeemissä. On kuitenkin tilanteita, joissa innovaatioista ja viruksista tulee immuuneja leviämisnopeuden ja kriittisen kynnyksen laille. Yksi tällainen virus oli Filippiineillä kehitetty Love Bug, joka levisi läpi koko maailman muutamassa tunnissa. Suurten napojen hallitsemassa mittakaavattomassa verkostossa epideeminen kynnys katoaa. Niinpä viruksien ei tarvitse olla erityisen tarttuva levitäkseen ja ollakseen kestävä. Sama malli voi kuvata myös innovaatioiden ja uusien ajatusten leviämistä topologialtaan mittakaavattomassa verkkoympäristössä.

Tästä on vedetty johtopäätöksiä, miten suunnitella AIDS:n kaltaisten vakavien tarttuvien tautien leviämisen estävää strategiaa. Kun resurssit ovat rajalliset ja lääkkeet hyvin kalliita, on kannattavaa keskittää hoito tarttumista edistäviin napoihin, seksuaalisesti erittäin aktiivisiin tartunnan saaneisiin ihmisiin. Tutkimukset hoitokäytäntöjen välillä vahvistivatkin, että valikoivaa politiikkaa ja painottunutta hoitomenetelmää noudattaneet hoito-ohjelmat pystyivät palauttamaan epidemialle äärellisen kynnyksen ja alensivat taudin etenemisnopeutta toisin kuin satunnaisten hoito-ohjelmien piirissä.

Suunnattua politiikkaa vaikeuttaa kuitenkin aktiivisten ihmisten tunnistaminen ja tavoittaminen. Se ei myöskään auta tilanteissa, joissa tartuttaja toimii tahallisesti. Näin on käynyt Suomessakin. Tällaiseen voidaan vaikuttaa parhaiten ennaltaehkäisystrategioilla valistamalla suurta yleisöä ja samalla tartuttajien mahdollisia kohteita. Lisäksi ohjelmilla on vakavia eettisiä ongelmia. Voidaanko enemmän tartuntoja jakavia ihmisiä palkita lääkkeillä tartuttamista välttävien kustannuksella? Mitä ovat tartunnan saaneen köyhän ainoat vaihtoehdot, jos hoitoon pääsyn edellytyksenä on taudin aktiivinen edelleen tartuttaminen. Tunnistettavuus, tavoitettavuus ja eettiset ongelmat sekä niistä käytännössä seuraavat käyttäytymismallit saattavat johtaa sittenkin väestöstrategisten toimintapolitiikkojen valintaan kestävää ratkaisua etsittäessä. Parhaat kansalliset tulokset AIDS:n torjunnassa onkin saatu terveydenhuollossa väestöstrategiaa toteuttavissa pohjoismaissa.

Hajautettu järjestelmä

Barabási kertoo kirjassaan, miten amerikkalainen Paul Baran sai 1950-luvun lopulla tehtävän luoda maalleen ydinsodan kestävä viestintäjärjestelmä. Baran esitti, että verkostolla voi olla periaatteessa kolme mahdollista rakennetta: keskitetty, keskittämätön ja hajautettu. Keskitetyssä mallissa kaikkia solmut ovat suoraan yhteydessä yhteen suureen napaan. Keskittämättömässä mallissa yksittäiset solmut ovat yhteydessä pienempiin napoihin, jotka puolestaan olivat yhteydessä toisiin rajallisen määrän solmuja kerääviin napoihin. Hajautettu malli muistutti maantiekarttaa, jossa tiet eivät vie suoraan Roomaan, eivätkä edes alueelliseen keskukseen, vaan toiseen pikkukylään.

Baran esitti, että ollakseen mahdollisimman vaikeasti haavoitettava verkon tulee olla malliltaan hajautettu. Sellaisessa järjestelmässä on niin paljon redundanssia eli päällekkäisyyttä, että yhteydet kestävät verkon joidenkin osien tuhoutumisen. Tien katkeaminen johtaa kiertotien käyttämiseen. Kulkijan matka-aika saattaa pidetä, mutta reitistö kokonaisuutena säilyy elinvoimaisena. Mallissa viestit tuli pilkkoa pieniksi samankokoisiksi paloiksi, jotka liikkuvat verkostossa toisistaan riippumatta.

Internetin topologia ei perustu Baranin kehittämään malliin. Internet muistuttaa enemmän rakentunutta ekosysteemiä kuin keksittyä ja suunniteltua rakennelmaa. Sen topologia on historian muovaama kilpailevien motiivien sotkuinen verkko. Sen sijaan paketteihin perustuva viestintä tuli osaksi internetin viestintästruktuuria.

Nykyisin internet koostuu itsenäisistä mutta toisiinsa kytkeytyneistä verkostoista. Se kasvaa eksponentiaalisesti ilman keskitettyä suunnitelmaa paikallisten tarpeiden ohjaamana. Sitä ei ole erityisesti suunniteltu sellaisiin tehtäviin joita se nykyään hoitaa. Sen kartan ja rakennepiirustuksen luominen olisi lähes mahdotonta. Se elää nykyään omaa elämäänsä ja muistuttaa enemmän solua kuin tehtyä rakennetta. Vuoden 1971 lopussa siinä oli 15 solmua, vuoden kuluttua 37. Vuoden 2002 lopussa solmujen määrä on kasvanut miljardiin. Yhä edelleen se kasvaa solmu solmulta. Jokainen uusi solmu kytkeytyy lähimpään reitittimeen. Solmut eivät silti asetu kartalle satunnaisesti. Reitittimiä rakennetaan sinne, missä on kysyntää.

Voidaanko tietoverkon avulla maailman kaikista tietokoneista muodostaa ennennäkemätön supertietokone? Tätä tehdäänkin jo SETI@homessa maan ulkopuolisen elämän etsimistä toteuttavassa projektissa. Mutta sitä tehdään vasta hyvin pienessä mittakaavassa. Barabásin mukaan kehitys on kuitenkin johtamassa kohti tilannetta, jossa maailman kaikki miljardit tietokoneet kytkeytyvät verkoin ja matkapuhelinten välityksellä toisiinsa.

Sellaisesta systeemistä muodostuisi todellinen ÄLY - ääretön linkittyneenä yhdeksi. Ennen pitkää toteutuu tieteiskirjallisuuden ja elokuvien ennuste: Kone tulee tietoiseksi itsestään. Itseohjautuvana ÄLY laajenisi verkoston avaruudessa loputtomasti varaten yksittäisten tietokoneiden vapaata kapasiteettia. Se lajittelisi, luokittelisi ja kokoaisi hajallaan olevaa atomisoitunutta tietoa. Se kehittäsi itseään tehtäviin, joita emme vielä osaa ennakoida.

Geenien kartta

Solulla on säätöverkosto, joka valvoo kaikkia sen tapahtumia, mm. aineenvaihduntaa. Solmuja ovat geenit ja DNA-molekyylin koodaamat proteiinit. Linkkejä ovat näiden osien väliset biokemialliset vuorovaikutukset.

Vielä hetki sitten uskottiin, että kaikki eliön biologisen historian kannalta oleellinen on koodattu sen geeneihin. Ajatus perustui tietoon, että geeneillä on rakenteellinen tehtävä, joka määrittää proteiinien tehtävän ja rakenteen ja siirtää tätä koskevan informaation seuraavalle sukupolvelle. Mutta tämän lisäksi geeneillä on funktionaalinen eli toiminnallinen tehtävä monimutkaisen soluverkoston osana. Toiminnallinen tehtävä liittyy dynaamiseen tapaan, jolla yksittäiset geenit vuorovaikuttavat muiden solun osien kanssa.

Barabásin mukaan solun arkkitehtuurissa on erittäin korkea harmonia. Solut ovat pieniä maailmoja, joissa useimmat molekyyliparit voidaan yhdistää kolmen reaktion polulla. Soluissa mikään toiminta ei ole paikallista. Muutos molekyylissä tavoittaa muut molekyylit nopeasti. Soluilla on selkeästi mittakaavaton topologia. Muutama molekyyli osallistuu reaktioiden enemmistöön eli ne ovat aineenvaihdunnan napoja. Adenosiinitrifosfaatti (ATP), adenosiinidifosfaatti (ADP) ja vesi ovat näistä suurimmat.

Geenin toiminnallisen vuorovaikutuksen ymmärtäminen avaa uusia näkymiä mahdollisuuteen parantaa sairauksia. Tiedetään, että p53-geenillä on tärkeä osuus ihmisen syövän parantamisessa. Silti sen parantaminen ei riitä parantamaan itse tautia. Taudin parantamisessa huomio on kiinnitettävä yksittäisestä molekyylin sijaan molekyyliverkkoon ja geenien kokonaisuuteen. Parantamisstrategioissa ensimmäinen askel on kartoittaa näihin järjestelmiin liittyvien molekyylien toiminnallinen verkosto. Sen jälkeen voidaan yrittää löytää näiden verkostojen toimintaa koskevat lait. Näin voidaan löytää myös keinoja uusien lääkehoitojen kehittämiseen. Barabási sanoo: Jos verkostoajattelu ylipäätään mullistaa jonkin alan, se on mielestäni biologia.

Verkostotalous

Taloustieteessä ns. standardimallissa taloutta on pidetty joukkona itsenäisiä toimijoita, jotka ovat vuorovaikutuksessa lähinnä hintajärjestelmän kautta. Mallissa kuluttajien ja yritysten yksittäiset toimet eivät juuri vaikuta markkinoiden tilaan. Talous on kuitenkin muuttumassa yhä enemmän verkostotaloudeksi. Verkostotaloudessa ostajat ja myyjät eivät ole kilpailijoita vaan kumppaneita. Kumppaneiden suhde on usein pitkäkestoinen ja vakaa.

Barabási kuvaa kirjassaan, miten Aasian 1990-luvun lopun talouskriisin yhteydessä yritysten ja rahalaitosten kaatumisen kaskadi Thaimaassa, Indonesiassa, Malesiassa, Koreassa ja Filippiineillä opetti paljon verkostojen häiriöistä. Kun verkosto on siirtojärjestelmä, paikallinen häiriö siirtää kuormituksen ja vastuut toisille solmuille. Ylimääräisen kuormituksen ollessa häviävä, se absorboituu saumattomasti muuhun järjestelmään ja häiriö jää huomiotta. Ylimääräisen kuormituksen ylittäessä viereisten solmujen kantokyvyn, ne joko sammuvat tai yrittävät jakaa kuormituksen naapureilleen. Häiriön suuruus ja laajuus riippuvat ensimmäisellä kierroksella poistettujen solmujen keskeisyydestä ja kapasiteetista. Jos paikallinen häiriö vaikuttaa ensimmäisellä kierroksella napaan lamauttaen sen, vaikutus systeemin kokonaistoiminnalle on huomattavasti merkittävämpi kuin vähän kytkeytyneen solmun vioittuminen.

Verkostoitunutta taloutta luonnehtii solmujen voimakas kytkeytyneisyys. Se on riippuvuuden sävyttämä systeemi, jossa mikään instituutio ei voi toimia yksin. Edes suurimmat talouden keskittymät eivät ole immuuneja verkoston häiriöille. Kaskadihäiriöt ovat yleisiä talouden, yhteiskunnan, ekologian ja biologian ilmiöitä. Itsesäätyvissä systeemeissä paikallinen häiriö yleensä korjataan ympäristön ja koko järjestelmän toimesta ilman, että tapahtuu mitään koko systeemin olemassaoloa uhkaavaa, kuten talousjärjestelmän romahtamista, yhteiskunnan halvautumista, ekokatastrofia tai kuolemaa. Systeemien verkostoitunut rakenne ja mittakaavaton topologia ovat luonnon ja historian kehittämä keino systeemien jatkuvuuden turvaamiseksi.

Verkostotaloudessa yksittäinen solmu on korvattavissa, mutta sen häiriö säteilee aina sen lähiympäristöön. Systeemin optimi edellyttää järjestelmän kaikkien solmujen toimintaa yhteiseksi hyväksi, osin jopa uhraten omia lyhyen tähtäimen etujaan. Globaalissa taloudessa koko maailmantalous on yhä riippuvaisempaa eivätkä talouden riippuvuussuhteet tunne valtioiden rajoja. Kansantaloudet ja maailmantalous on yhä enemmän systeemi, jossa systeemin häiriöiden ennalta ehkäisy edellyttää parempaa verkostojen dynamiikan tuntemusta ja siitä nousevaa osin keskitettyä ja pääsoin hajautettua prosessinohjausta.

Terrori-isku New Yorkiin

Syyskuun 11. päivän terrori-isku New Yorkiin World Trade Centeriniin käynnisti kaskadin ja tapahtumien eskalaation, joiden lopputulosta ei vielä ole nähty.

Verkoston näkökulmasta tarkasteltuna tragedia on ymmärrettävissä. Topologisen elinvoimaisuuden hinta on alttius hyökkäyksille. Hyvin kytkeytyneiden napojen hierarkian poistaminen kaataa minkä tahansa järjestelmän. World Trade Centerin kaksoistornit New Yorkissa olivat lähes kriittinen maailmantalouden napa ja USA:n hegemonian näkyvä symboli. Niiden kohteeksi valitseminen oli verkostoajattelun mukaisesti loogista, kun tavoitteena oli mahdollisimman suuren vahingon aiheuttaminen viholliseksi koetulle järjestelmälle. Järjestelmä kesti kaskadin ensimmäisen kierroksen tapahtumat, mutta peliä ei ole pelattu loppuun.

Al Qaida -terroristijärjestö on itseorganisoitunut verkosto. Hyökkäykset oletettavasti suunnitellut Mohamed Atta oli kytkeytynein napa. Hänelläkin oli silti yhteys vain kuuteentoista verkoston napaan. Monilla verkoston navoilla on hyvin vähän linkkejä. Attan tuhoaminen ei lamaannuttaisi solua. Hajautetun topologian ansiosta edes Osama bin Ladenin tuhoaminen tuskin poistaisi verkoston uhkaa. Solulle on tunnusomaista joustavuus ja sisäinen häiriöiden sietokyky ja itsekorjautuvuus. Muut navat pitäisivät solun yhtenäisenä ja korvaisivat tuhoutuneen solmun.

Sota al Qaidaa vastaan voi olla Yhdysvaltain hallituksen näkökulmasta välttämätön USA:n sisäpolitiikan vuoksi tai sotateollisen kompleksin virkistämiseksi maan häiriintyneen talouden käyntiin saamiseksi.  Verkostoajattelua noudattaen on kuitenkin loogista todeta, että al Qaidan romahduttaminen ei lopettaisi terroria tai edes tämän solun toimintaa. Eliminoidun solmun korvaa aina joku toinen ja solun tuhoutuessa solun korvaa jokin toinen vastaavan ideologian ja tehtävän omaava verkko.

Uusia soluja, syntyy ja uusia linkkejä kytkeytyy joka päivä kaikkialla maapallolla. Terrorismin voittamiseksi ainoa toimiva mahdollisuus on tarttua terrorismia kannattava verkostoja kasvattaviin sosiaalisiin, taloudellisiin ja poliittisiin juuriin. Maailmantalouden olosuhteita muuttamalla terrorismiin liittyville ihmisille on tarjottava motiivi kytkeytyä vaihtoehtoisiin ja rakentavampiin verkostoihin. Niin kauan, kuin on motivoitumista rakentaa linkkejä ja kytkeytyä tuhoaviin organisaatioihin, ei ole mitään toivoa estää nykyisen kehityksen eskalaatiota.

Erilaisia linkkejä

Barabasi kuvaa verkoston rakennetta, satunnaisten verkostojen ominaisuuksia ja kytkeytymisen lainalaisuuksia. Kirjassa ei käsitellä juurikaan linkkien tai solmujen ominaisuuksia. Todellisissa verkostoissa on ominaisuuksiltaan hyvin erilaisia linkkejä. Viestin kulkemisen tavat ovat moninaisia ja suunnat voivat olla yhdensuuntaisia tai kahdensuuntaisia tai koko systeemi voi olla yhtenäisessä sen kaikkiin elementteihin yhtä aikaa vaikuttavassa energiakentässä. Luonnossa tällaista ilmiötä edustaa sähkömagnetismi. Sosiaalisessa maailmassa sama ilmenee voimakakkaan ideologian vaikuttaessa kansanjoukkoihin. Informaation välittyminen ja siirtyminen edellyttää välittäviä aineita ja tekijöitä jne. Linkit voivat olla jatkuvasti kytkeytyneitä tai jaksottaisesti aktiivisia. Sosiaalisissa verkostoissa viestiin voi liittyä negatiivisia tai positiivisia varauksia ja hyvin monenlaista tunneinformaatiota. Varsinkin sosiaalisissa verkostoissa viestin välitykseen liittyy myös tulkinta. Sama viesti saa aikaan erilaisia tulkintoja ja reaktioita riippuen vastaanottajan omista ominaisuuksista.

Kuvio. Verkostojen ja kytkeytymisten erilaisia kuvausmalleja.

Timo Tuurala 2003. 

Ylimmässä ja osin toisessa rivissä kuvataan kemian, fysiikan ja solubiologian tapaan bentseenin molekyylirakennetta ja sen sidoksia (lähde Tieteen Maailma. Kemian lait. Bonniers 1993.) Toiseksi alimmassa rivissä on epäkeskittyneellä rakenteella toteutettu mind map sekä kaksi sosiogrammia. Alimmassa rivissä on Pariisin metroverkostoa, neuroni ja teorioiden kytkeytymiskaavio. 

Ensisijainen lähde: 

Albert-László Barabási. Linkit – Verkostojen uusi teoria. Terra Cognita Oy 2002. Englanninkielinen alkuperäisteos Linked. The New Science of Networks. Suomentanut Kimmo Pietiläinen.

Konstruktivismi, kybernetiikka ja dialektiikka

Sisällys:

Konstruktivismi

Esseessään Konstruktivismi ja kybernetiikka. Kohti ekologista humanismia Jussi Hirvi kuvaa, miten erilaisissa viestintätilanteissa ilmenevät merkitykset nähdään usein ulkoisista konteksteista ja tarkkailijan sisäisistä ominaisuuksista käsin määräytyvinä asioina. Konstruktivismissa nojaudutaan kantilaiseen ajatteluun; subjekti ei pysty havaitsemaan todellisuutta sinänsä, vaan tieto maailmasta suodattuu havainnoitsijan omien sisäisten kategorioiden kautta. Konstruktivistinen painotus tarkoittaa havaitsijan merkityksen korostamista havainnossa. Konstruktivismia on kun sanomme että se mitä näemme "on katsojan silmässä". Konstruktivismi on toiminnan filosofiaa. Se painottaa arkikokemusta teorian vastapainona. 

Käytäntö totuuden koetinkivenä

Yleisen systeemiteorian kehittäjä, biologi Ludwig von Bertalanffyn mukaan eri tarkkailijoilla voi olla "todellisuudesta" erilaisia mutta silti valideja näkemyksiä riippuen kunkin tarkkailijan erityisestä näkökulmasta.

Hirven mukaan konstruktivismi hylkää käsityksen havainnosta ja kokemuksesta ulkoisen, objektiivisen passiivisena heijastuksena. Tiedonhankinnan liikkeelle paneva voima nähdään ulkoisen maailman sijasta sisäisessä. Tieto on toiminnallista. Havaitseminen ja tieto, tieto ja toiminta ovat osina samaa selityksen maailmaa. Havaitseminen, tietäminen ja toiminta muodostavat keskenään väistämättömän kehän. Hegeliläisittäin: Elävästä havainnosta abstraktiin ajatteluun ja siitä käytäntöön, sellainen on todellisuuden tiedostamisen dialektinen tie. 

Havaitsemisen, tiedon ja toiminnan keskeisriippuvuus synnyttää dynaamisen kehämallin. Tieto on relatiivista, se ei paikallistu pelkästään tietäjän mieleen. Tieto syntyy ja kehittyy yksilön ja ympäristön muodostamassa systeemissä. Tiedon kriteeri on sen käyttökelpoisuus systeemin sopeutumistehtävässä. 

Kultainen keskitie

Radikaalista konstruktivismista voi helposti tulla radikaalia subjektivismia. Idealistisen käsityksen eräänä äärimuotona on solipsistinen käsitys, että on olemassa vain tajuava minä ja kaikki muu on sen heijastumaa. Myös relativismi voidaan nähdä eräänä sudenkuoppana. Jos organismilla ei ole mitään absoluuttista tapaa edes erottaa havainto hallusinaatiosta, miten voidaan erottaa todet käsitykset epätosista? Miten tieteen tulokset voidaan hyväksyä tai hylätä? 

Hirven mukaan Varelan ratkaisu on keskitie. Varela hylkää sekä realismin että idealismin metafyysisina perustoina. Kolmannessa ratkaisutavassa "evolutiivinen" tieto palvelee organismin sopeutumista. Käytäntö ja siitä saatava kokemus tarjoavat eräänlaisen kriteerin rajata pois tietyt todellisuuden tulkinnat. Tässä mallissa todellisuudesta saadaan tietoa vain epäsuorasti.

Kybernetiikka

Kybernetiikka on lähinnä sovellettua matematiikkaa. Kybernetiikassa keskeisiä tarkastelukohteita ovat ohjaus tai säätely ja viestintä. Kybernetiikkaa voi pitää yleisen systeemiteorian variaationa, jossa systeemejä tarkastellaan erityisesti informaation näkökulmasta, viestintäjärjestelminä. Kybernetiikka on viisikymmentäluvulta alkaen ollut tärkeä tieteen taustavaikute. Se liittyi insinööritieteiden, matematiikan, biologian, neurofysiologian, antropologian ja psykologian kenttään.

Lyhyesti kyberneettinen tai systeemiajattelu pitää sisällään seuraavia painotuksia.

  1. Huomion kiinnittäminen pikemminkin relaatioihin kuin objekteihin

  2. Ilmiötä tutkitaan pikemminkin toisistaan riippuvien osien muodostamana kokonaisuutena, systeeminä, kuin kokonaisuudesta erotettuina erillisilmiöinä

  3. Systeemiä tutkitaan relevantissa kontekstissa eikä siitä eristettynä.

Systeemiajattelu pyrkii löytämään merkittäviä samankaltaisuuksia aivan erilaisistakin ilmiökokonaisuuksista, kuten evoluutiosta, yhteiskunnan kehityksestä, ekologiasta, ajattelusta ja estetiikasta.

Huomio suhteeseen

Gregory Batesonin kolmikantaisen merkkimallissa nähdään, että ilmiöt, joihin liittyy viestintää, muodostavat ilmiökokonaisuuden jota ei voida kuvata kuten fysiikan kohteita, ainetta tai objekteja. Viestintäilmiöt ja aineen maailma muodostavat kaksi suurta selityksen maailmaa. Viestintä tapahtuu fysikaalisen maailman sisällä ja sen antamin edellytyksin, mutta viesti voi olla aivan eri asia kuin sitä vastaava fysikaalinen tapahtuma. Sekin, ettei mitään tapahdu, voi olla viesti.

Elollisessa luonnossa monet prosessit ovat pikemminkin viestintää kuin voimia (esim. evoluutio, yksilönkehitys, organismien sisäinen ja niiden välinen kommunikaatio). Näitä prosesseja luonnehtii samantyyppinen kehämäinen kausaalisuus kuin kybernetiikan kuvaamissa systeemeissä.

Kybernetiikan systeemimalli on yksinkertaisimmillaan kehämäinen kokonaisuus, jota tarkastellaan mm. informaation, feedbackin ja säätelyn näkökulmasta. Kehät ovat kybernetiikan alaa. Kybernetiikan piirissä esiteltiin ensimmäisenä kehämäinen kausaalisuus ja metodit sen määrittämiseksi (Franchi, 1995).

Kehämäisyys on perinteisen, aristoteelisen logiikan kannalta koettu hankalana ja paradoksisena. "Kehämääritelmiä" pidetään ei-toivottavina ja loogisesti kestämättöminä. Kuitenkin arkielämä on täynnä prosesseja, jotka voi ymmärtää ainoastaan "kehämääritelmien" avulla.

Kybernetiikan  instrumentaalinen näkökulma näkee helposti sovellettavan säätöteorian kybernetiikan keskeisimpänä alueena. Gregory Batesonin tavoin jotkut olivat kiinnostuneempia kybernetiikan filosofisista mahdollisuuksista. Batesonin mukaan ei ole olemassa mitään todellisuutta sinänsä, sillä havaitsemisen rakenteellisuus estää meitä saamasta suoraa havaintoa. Havaitseminen on jo aktiivista todellisuuden konstruointia.

Toisen asteen kybernetiikka

Kybernetiikan filosofiset pyrinnöt nousivat etualalle ns. "toisen asteen kybernetiikassa" noin 1968-1975. Mm. Varelan työssä ihminen nähdään osana sisäkkäisiä tai limittäisiä kehiä, kuten perhettä, yhteiskuntaa, kulttuuria tai planeettaa. Toisen asteen kybernetiikan tarkastelutapa merkitsee tieteellisessä toiminnassa "osallistuvana havainnointina", jossa tarkkailija ja tarkkailtu määrittävät toisiaan. 

Havaitseminenkin muuttuu kybernetiikan tarkastelussa kehämäiseksi prosessiksi, jossa mieli toimii osana ruumista ja havainto kytkeytyy toimintaan. Ihminen ja hänen havaitsemansa todellisuus määrittelevät toisiaan, eikä kumpikaan näistä ole ensisijainen tai perustava. 

Humanistisen tutkimuksen kohteet ovat paljolti itserefleksiivisiä prosesseja ja niiden tuotteita. Sosiologiakin on alkanut kiinnittää huomiota toisen asteen kybernetiikkaan.

Lähde: Hirvi Jussi. Konstruktivismi ja kybernetiikka. Kohti ekologista humanismia Essee Helsingin yliopisto, Yleinen kirjallisuustiede.

Dialektiikka

Ratkaisua kybernetiikalle tyypillisen kehäpäättelyn umpikujaan voidaan etsiä dialektiikasta. Dialektisen ajattelun mukaan prosessit kehittyvät ristiriitojen kautta. Dialektiseen ajatteluun liittyy riippuvuuden ja vuorovaikutuksen käsite. Maailma on monien rinnakkaisten ja sisäkkäisten systeemien kokonaisuus. Asiat ja oliot ovat yhteydessä toisiinsa.

Antiikin filosofiassa dialektiikka tarkoitti keskustelutaitoa. Platonille dialektiikka oli keino nousta yksittäistapauksien tarkastelusta tietoon tosiolevasta. Aristoteles kehitteli siitä tieteellisen tutkimuksen menetelmän, jota kutsutaan nykyään logiikaksi.

Kant erotteli analytiikan ja dialektiikan: Kantin filosofiassa dialektiikka tutkii järjen työskentelyä tämän pyrkiessä yhä ylemmän tason kokonaisnäkemykseen. Järki ajautuu usein ristiriitoihin pyrkiessään irtautumaan arkihavainnoissa ilmenevästä maailmasta sen pohjimmaiseen olemukseen kohti jumaluutta.

Hegelin filosofiassa kehitystä tarkastellaan ristiriitojen kautta tapahtuvaksi prosessiksi, jossa keskenään ristiriitaiset teesi ja antiteesi tulevat synteesiksi.

Marxilaisuudessa dialektiikka ymmärretään eräänlaiseksi historian kehityksen sisäiseksi logiikaksi. Yhteiskuntien kehitys etenee (antagonististen) ristiriitojen kautta. Jokainen uusi vaihe kantaa rakenteissaan omaa aiempaa historiaansa. Oppia kehityksestä tarkastellaan kolmen lain kautta. Nämä ovat vastakohtien ykseyden ja taistelun laki, määrällisten ja laadullisten muutosten laki sekä kieltämisen kieltämisen laki.

Onko sattuma, mitkä oliot tai ilmiöt jäävät kehityksen evoluutiossa elämään, kun jotkin toiset katoavat. Ekosysteemeissä, ideamaailmassa ja yhteiskunnissa käydään jatkuvaa taistelua uusien ilmiöiden ja vanhojen käytäntöjen, menettelytapojen ja tottumisten välillä. Jos jokin hanke tai toimintatapa on lähtenyt elämään, kestänyt ja lopulta voittanut kilpailun elintilasta, sen on täytynyt olla menestystarina palvelemalleen systeemille. Ja se on ollut menestystarina nimenomaan systeemin optimin kannalta. Yhteiskunnallisten ilmiöiden evoluutiossa esimerkiksi demokratia on poliittinen sopimus optimoida yhteiskunnallisessa päätöksenteossa kansalaisten osallistuminen. Jokainen saa maksimaalisimman määrän tinkimällä täydellisestä. Systeemin optimoinnissa yksittäinen osa ei ole optimissa. Hyvät ominaisuudet jäävät elämään siksi, että ne toimivat. 

Kehityksen spiraali ja tappion syöksykierre

Kybernetiikka näkee kehityksen kehämäisenä prosessina, mikä johtaa ”loogiseen umpikujaan”. Dialektisessa viitekehyksessä, kuva prosessista muuttuu spiraaliksi. Kehitys ei palaa alkupisteeseen vaan nousee spiraalilla uudelle kehityksen tasolle. Spiraali voi tietenkin tuhoisassa kehityksessä johtaa syöksykierteeseen, ongelmallisten tapahtumien ja reaktioiden eskalaatioon. 

Kehityksen spiraali voidaan sijoittaa organisaation strategisessa kehittämisessä Balanced Scorecard -kehikkoon tai yksittäinen kehittämishanke voidaan viedä PDCA -kehittämisympyrään. Yhtä hyvin ajattelua voidaan käyttää organisaation tai yhteiskunnallisen häiriön puitteissa.

Prosessin vaiheet:

  • Kartoitetaan tilanne: ongelma ja sen yhteydet, resurssit, panokset ja sitoutuminen.

  • Luodaan työskentelyn tavoitteet 

  • Organisoidaan kehityshanke

  • Toimitaan kohti tavoitetta

  • Toiminnan tulos syntyy

  • Arvioidaan tuloksia ja työskentelyä

  • Luodaan uudet tavoitteet jne..

Jatkossa elämä tuo uusia ratkaistavia kysymyksiä. Tavoitteena onkin aina yksittäisen ongelman ratkaisun lisäksi luoda systeemiin yleistä ongelmanratkaisun osaamista selvitä tulevista elämän haasteista.

Verkostot, tieto ja laatuyhteiskunta

Sisällys

Systeemiajattelulla kysymyksen hahmottamiseen

Systeemiteorian puitteissa organisaatioita voidaan tarkastella orgaanisina, avoimina systeemeinä, joiden elinehto on jatkuva vuorovaikutus ympäristön kanssa. Huomion kohteena ovat organisaation rajojen läpi ja organisaation sisällä kulkevat informaatiovirrat. Kuten elävän organismin, organisaationkin tulee olla kehityksen tilassa ja samanaikaisesti sisäisessä ja ulkoisessa tasapainossa. On ratkaistava kysymys muutoksesta ja sen hallinnasta. Strategiassa huomio kiinnittyy tasapainoiseen kehitykseen.

Tieto nähdään liiketaloustieteessä keskeisenä kilpailukeinona. Verkostoituvassa taloudessa tässä syntyy uusia haasteita ja kysymyksiä. Verkostoitunut talous on riippuvuuden sävyttämä systeemi, jossa kukaan ei voi toimia yksin. Edes suurimmat talouden keskittymät eivät ole immuuneja verkoston häiriöille. Talouden itsesäätyvissä systeemeissä paikallinen häiriö yleensä korjataan ympäristön ja koko järjestelmän toimesta ilman, että tapahtuu mitään koko talouden järjestelmää uhkaavaa. Verkostotaloudessa yksittäinen solmu on korvattavissa, mutta sen häiriö säteilee aina sen lähiympäristöön. Systeemin optimi edellyttää järjestelmän kaikkien solmujen toimintaa yhteiseksi hyväksi, osin jopa uhraten omia lyhyen tähtäimen etujaan. Globaalissa taloudessa koko maailmantalous on yhä riippuvaisempaa eivätkä talouden riippuvuussuhteet tunne valtioiden rajoja.

Tieto yksilön, organisaation ja yhteiskunnan elinehto   

Kaikkialla työelämässä ja yhteiskunnassa tulevaisuuden ennustamattomuus on lisääntynyt. Tulevaisuuteen suunnistettaessa sumu väylällä käy yhä sakeammaksi. Silti ohjaamista ei saa lopettaa, päin vastoin, sitä pitää kehittä. Tarvitaan kestävät arvot, visio tahtotilasta ja strategia, jolla visio toteutetaan. Lisäksi tarvitaan väylämerkkejä. On tiedettävä, missä nyt ollaan ja kehitettävä kestävät valmiudet jatkuvan muutokselle. Ne, joilla on parhaat välineet ja osaaminen ohjauksen tukena, voivat turvallisimmin edetä kohti tavoitteitaan.

Uuden kasvuteorian mukaan yritysten tärkein kilpailukeino on kyky jatkuvaan innovointiin. Organisaation on tuotettava sisällään jatkuvasti uusia innovaatioita: uusit tuotteita, parempia valmistusmenetelmiä ja menestyksekkäämpiä strategisia suunnitelmia. Tämän onnistumiseksi tarvitaan tietopääoman kehittämistä. 

Kenttä jakautuu informaatioyhteiskunnan tienraivaajiin ja näiden alihankkijoihin. Tienraivaajan osa on työteliäs, mutta menestyksekäs. Täysin elinkelvottomat putoavat kehityksestä kokonaan. Yksilön, organisaation ja yhteiskunnan on arvioitava ja valittava, mihin ryhmään sillä on motivaatiota ja riittävät resurssit. Strategia kehitetään tämän valinnan pohjalle. (Ståhle, Grönroos. 1999)

Mitä on tieto ja miten sitä syntyy?

Tieto on yleispätevästi perusteltu ja oikeana pidettävä käsitys kohteena olevasta asiasta. Tieto voi koskea ulkomaailman objekteja tai mielensisäisiä tajunnan- ja tunnetiloja. Tieto voi olla luonteeltaan objektiivista tai subjektiivista; vain minä tiedän, miltä minusta todella tuntuu. Yleispätevimpänä ja yksiselitteisimpänä tietona pidetään matematiikan ja luonnonlakeja tai loogisia suhteita koskevaa tietoa. Ihmisen elämän ja tuotantotoiminnan kannalta yhtä arvokasta tietoa on arjessa syntyvä tietämys ja kokemus ympäristöstä, itsestä, omasta toiminnasta ja sen vaikutuksista.

Tieto syntyy vuorovaikutuksessa systeemien välillä tai systeemin osien välillä. Tiedolla on toiminnallinen luonne. Se syntyy, jalostuu ja kehittyy oppimisen prosesseissa. Tieto on oppimisen väline, tavoite ja merkitys.  Tieto liittyy muutokseen, oppimisessa se on toiminnan tarkoitus ja sen ehto. (Ståhle, Grönroos. 1999)

Tieto syntyy vuorovaikutuksessa. Sen kehittyminen on prosessi. Tiedon kehittyminen merkitsee muutosta. Tieto syntyy datasta, informaatiosta, tiedosta ja osaamisesta. Data on merkkijono, joukko informaation perusalkioita, binäärikielessä järjestettyjä ykkösiä ja nollia. Jalostuksessa data muuttuu informaatioksi, kun sitä jalostetaan käsittelemällä sitä esimerkiksi tilastollisesti. Tilastollista perusinformaatiota ovat keskiarvo, hajonta jne. Informaatio muuttuu tiedoksi, kun sitä analysoidaan, ymmärretään ja muokataan teoriasta käsin. Tieto on luonteeltaan aktiivista, se sisältää informaation ja vaikutuksen. Vaikutus tarkoittaa, että informaatio on muuttunut inhimilliseksi tiedoksi. Tiedon jalostusketjun korkein taso on osaaminen. Osaaminen edellyttää, että uutta tietoa käytetään aiempaan kokemukseen liitettynä jonkin ongelman ratkaisemiseen. Sen avulla orientoidutaan aiempaa viisaampina tulevaisuuteen. Osaamisessa tieto on toiminnan ja kehityksen välineenä. Kun tieto syntyy toiminnasta ja palaa prosessissa uudistuneena toimintaan, se on kierrossa. 

Tieto itsessään merkitsee suhdetta kohteen ja tietäjän välillä ja tietäjän ja tiedon jakavan yhteisön välillä. Tiedon syntymisessä ja jakamisessa tarvitaan informaation siirtämistä. Tämä tapahtuu linkittyneessä systeemissä. Organisaatiossa tieto on taloudellisessa katsannossa merkityksellistä tietopääomana. 

Kuvio. Tietopääoman jalostusprosessi päätöksenteossa

Yhteiskunnassakin tietopääoman kehittyminen sisältää koko kuvatun prosessin: datasta informaatioksi, informaatiosta tiedoksi ja lopulta osaamiseksi. 

Sumuisten väylien ratkaisut

Pirjo Ståhlen  ja Mauri Grönroosin mukaan organisaatio nähtiin aiemmin mekaanisesti toimivana koneena, jossa jokainen osa pysyy paikallaan ja hoitaa sille määrättyä tehtävää. Organisaatiota ohjattiin hierarkian huipulta. Systeemiajattelun kehityttyä organisaatio lakkasi näyttämästä koneelta ja alkoi hahmottua ennemminkin vuorovaikutuskuvioina, jossa ihmiset vaihtoivat keskenään informaatiota, tuotteita ja rahaa. Todellisuus alettiin nähdä yhä enemmän elävänä, kompleksisena järjestelmänä. Kolmannessa näkökulmassa organisaatio avautuu kiihkeärytmisenä, jopa kaoottisena kokonaisuutena, josta on vaikea erottaa, mistä se alkaa ja mihin se loppuu. Sidosryhmät, asiakkaat, alihankkijat ja muut yhteistyökumppanit kuuluvat läheisesti järjestelmään. Näennäisen kaoottisuuden keskeltä syntyy jatkuvasti uudenlaisia toimintamuotoja ja innovaatioita. Organisaatio näyttää oikeastaan olevan saumattomassa vuorovaikutuksessa ympäristönsä ja sen muutosten kanssa.

Uuden näkökulman sai alkunsa 1970-luvun alussa, kun Edward Lorenzin perhosen siivestä lähti liikkeelle kuuluisa matemaattinen kaaosmalli leviten pian kaikkialle maailmaan. Lorenzin ajattelussa kaaos ei kuitenkaan ole täydellistä sekamelskaa, vaan huomion kohteena on epäjärjestyksen ja järjestyksen välinen kontrolloimaton suhde eli kaaoksen kyky järjestyä itsestään.

Näistä ajattelumalleista syntyy välineitä sumuisille väylille organisaatioiden nykyisiin ohjausongelmiin, jossa tiedetään jatkuvia muutoksia tulevan, mutta ei tiedetä, mitä nämä muutokset ovat. Johdon on kyettävä ymmärtämään jatkuvaa muutosta ja kehitystä. On opittava elämään yhteistyössä ennakoimattoman kanssa ilman, että sitä kykenee hallitsemaan. Kaaos ole lopun alku, vaan uusi mahdollisuus. Kaaos on lähde, joka pulppuaa innovaatioita. Kilpailukyvyn ydin on siirtynyt kontrollista ja ennakoinnista kykyyn uudistua jatkuvasti.

Systeemin elintärkeä kolmiyhteys

Varsinkin moderni asiantuntijaorganisaatio voidaan nähdä kolmiulotteisena järjestelmänä, jossa sen mekanistisella, orgaanisella ja kaoottisella luonteella on oma tehtävänsä menestyksen tuottamisessa. Kaikki kolme systeemin ominaisuutta elävät samanaikaisesti ja muodostavat erilaisia toimintaympäristöjä yrityksen sisällä.

Organisaatiossa taloushallinnon tai logistiikan järjestelmät ja yhteiskunnassa lainsäädäntö ovat esimerkkejä systeemin mekanistisista toiminnoista. Orgaanista, hallittuun kehitykseen pyrkivää toimintaa on mm. laatujohtaminen ja sitä tukevat ohjausjärjestelmät. Niiden tavoitteena on taata välttämätön pysyvyys ja riittävä ennakoitavuus ja samalla jatkuva ja hallittu kehittyminen. Tiedon kaoottinen luonne tulee esiin tuotekehityksessä ja organisaation dynaamisessa kehittämistyössä. Yhteiskunnassa se näkyy mm. sosiaalisissa innovaatioissa. Kaaos näkyy myös systeemin rajojen murtumisena ja uusien koalitioiden syntymisenä.

Tietopääoma muodostuu näillä toimintakentillä erilaiseksi. Jokaisella kentällä on omat kehityksen hallinnan säännöt. Sääntöjen ymmärtäminen on edellytys tietopääoman hallinnalle. Yhä suurempi osa modernin asiantuntijaorganisaation toiminnasta perustuu spontaanisuuteen, hyvään pelin lukemiseen ja nopeaan reagointikykyyn. Menestystä tuottavien innovaatioiden kannalta arvokkainta on kysymys, miten organisaatio toimii kaaosta hyödyntävänä systeeminä. (Ståhle, Grönroos)

Menestys on systeemin ominaisuus

Erinomainenkaan johto ei ole riittävä edellytys innovaatioita synnyttävän toimintaympäristön kehittymiselle. Organisaatiossa sellainen riippuu aina henkilöstöstä, rakenteista ja kulttuurista. Yksilöt voivat luoda onnistumisia. Menestys on systeemin ominaisuus.

Menestyksen rakentamisessakin systeemin ominaisuudet ovat paljon enemmän kuin yksilöiden ominaisuuksien summa. Elinvoimaisimmissa organisaatioissa yksilöt ja heidän luovuutensa linkittyvät toisiinsa ja pystyvät muodostamaan joustavasti toimivia osaamissolmuja. Uusien suhteiden ja yhteyksien synty luo uusia haarakkeita ja solmuja suhteiden verkostoon vaihtelevien tilanteiden mukaan. Menestys riippuu linkkien määrästä ja toimivuudesta.

Organisaatio elää suhteittensa ja yhteyksiensä kautta. Niiden kautta sinne virtaa uuden synnyttämisen ravinteet ja suhteiden kautta luovuus tulee esiin. Mikä on voima, joka saa näkymättömät liitokset muodostamaan yhtenäisen systeemin? Yksilöllä se on itsesäilytysvaisto ja lisääntymisvietti. Organisaatiossa ja yhteiskunnassa se on yhteinen tehtävä ja sen jokaista jäsentä ohjaavat yhteiset arvot. Kun jokainen tietää tehtävänsä ja voi mieltää sen omakseen, syntyy halu sitoutua osaksi tätä verkostoa. Vain itsenäiset toimijat voivat liittyä ja sitoutua. Siksi myös systeemin on aidosti tunnustettava yksilöiden ainutlaatuinen arvo.

Elinvoimaisin systeemi on dynaamisin. Siellä energiat virtavat kiihkeimmin. Kyky vastuksettomaan virtaukseen riippuu systeemissä linkkien järjestymisen tavasta ja toisiinsa liittyneiden pisteiden herkkyydestä ja joustavuudesta rakentaa uusia linkkejä. Järjestymisen tapa vaikuttaa virtauksen tehokkuuteen: pitkissä poluissa ja ketjuissa kitkan aiheuttama energiahävikki on suurin. Myös viestin sisältö muuttuu helpoimmin pitkissä viestiketjuissa. (Ståhle, Grönroos)

Systeemien keskinäissuhteiden ymmärtäminen sai uutta syvyyttä 1990-luvun lopussa, kun amerikkalainen professori Albert-László Barabási loi mittakaavattomien verkostojen teorian, jonka hän kuvasi vuonna 2002 suomennetussa teoksessaan Linkit; Verkostojen uusi teoria. Verkosto muodostuu alkioista, linkeistä ja niitä yhdistävistä pisteistä, solmuista. Solmua, johon tulee ja josta lähtee paljon linkkejä, kutsutaan navaksi. Mittakaavattomalle verkostolle ovat ominaista lukuisat vain vähän linkkejä sisältävät solmut ja vain muutamat navat, jotka keräävät valtavasti linkkejä. 

Ryhmä- ja organisaatiopsykologiasta tiedetään, että noin kahdeksan hengen työryhmä on maksimikoko tietyn tehtävän tehokkaaseen suorittamiseen. Siksi suuret systeemit pitää tiimiyttää. Ryhmällä pitää olla johtaja. Systeemi ei voi johtaa itse itseään. Ryhmän sisällä on avoin ja kontrolloimaton viestinnän verkko. Perustehtävään liittyen johtaja on ryhmän ulkoisten linkkien keskeinen solmukohta ja tärkein linkki ryhmän ja sen ympäristön välillä. 

Tietopääoma on sekä aineetonta, näkymätöntä että dynaamista. Tieto virtaa ja on jatkuvasti liikkeessä. Mitä enemmän on linkkejä, sitä enemmän tietoa vaihdetaan ja sitä nopeammin se virtaa. Siihen perustuu organisaation uudistuminen.

Ståhlen ja Grönroosin mukaan organisaation systeeminen perusta ovat keskenään riippuvuussuhteessa olevat osaaminen, vaikutussuhteet ja informaation virtaus. Osaaminen on virtauksen motiivi, väline ja tavoite. Suhteet mahdollistavat tiedon virrata. Tiedon virratessa yksilöiden osaaminen muuttuu organisaation osaamiseksi. Organisaation tietopääoma kasvaa ja toimii uuden kehityksen lähteenä.

Tiedon verkostoituneet ekosysteemit

Yrityksen tietopääoman kehittyminen on prosessi. Se on toimintaa. Matka on yhtä tärkeä kuin itse perille pääsy, lopullisessa kokemuksessa ja vaikutuksessa niitä ei voi erottaa. Organisaatiossa tarvitaan monenlaista tietoa ja tiedon siirtoa. Sekä hallitusti että spontaanisti johdettu tieto kuuluu tietopääoman piiriin.

Mekanistisessa järjestelmässä tieto virtaa yksisuuntaisesti ylhäältä alas. Sellaisellakin tiedon siirrolla on paikkansa organisaatiossa. Sitä tarvitaan organisaatiossa hallinnoinnissa ja logistiikassa, yhteiskunnassa viestitettäessä uuden lain vaikutuksista. Mekanistinen tieto on yksiselitteistä, täsmällistä ja yleensä dokumentoitua. Tiedon siirron kontrollointi mahdollistaa organisaation hallitun toiminnan. Vielä tietoverkkojen aikakaudella suuressa organisaatiossa tehokas ja häiriötön tiedon perille saanti on ongelma. Mekanistisen toimintaympäristön tiedonsiirron päätavoite on se, että tieto kulkee perille, ei se että sitä kehitetään. Mekanistinen systeemissä ei ole itseään korjaavaa kykyä. Se pysyy samana kunnes ohjeistoa muutetaan sen ulkopuolelta. Mekanistisessa tiedonsiirrossa ei operoida tunteilla, koska niillä ei ole siinä informaatioarvoa. Mekanistinen tieto ei siten tuo sitoutumista. Sitoutuminen vaatii tunnetta, tunnetta kuulumisesta johonkin. 

Orgaaninen yritysympäristö tähtää hallittuun kasvuun ja joustavaan muuntumiskykyyn. Orgaaninen tieto on keskeistä laadunhallinnan tietoa. Laatu on tasapainoa ja ja jatkuvaa hallittua kehitystä. Hallitun kehityksen takaa tiedon takaisinkytkentämekanismit, palautejärjestelmät. Orgaanisesti järjestäytynyt systeemi pystyy uudistamaan itseään sisältäpäin. Orgaaninen toimintaympäristö on ennen kaikkea ihmisten ympäristö. Organisaatiossa se on henkilöstön osaamisen kehittämisen ympäristö, yhteiskunnassa kansalaisten vaikuttamisen ympäristö. Sen ydin on ihmisen tapa käsitellä tietoa.

Uusien työtapojen etsinnässä ja tuotekehitykseen liittyvässä ideoinnissa avoin ja säätelemätön virtaus tuottaa parhaan tuloksen. Mitä nopeammin ja vapaammin tieto virtaa, sen parempi kehitykselle. Asiantuntija toimii intuitionsa, kokemuksensa ja ekspertiisinsä kautta syntyneiden mallien pohjalta, jotka puolestaan perustuvat teorian ja faktatiedon syvälliseen tuntemiseen ja kokemukselliseen sisäistämiseen. Tiedon elementit muodostavat asiantuntijan mielessä moniulotteisen tietovaraston. Ne on matkan varrella ajateltu, koeteltu ja sisäistetty niin monesta näkökulmasta, ettei niitä kyetä palauttamaan yksityiskohtaisten elementtien tasolle. Tässä syntyy asiantuntijajärjestelmien kehittämisen suuri ongelma. Miten jäljitellä asiantuntijan ajatuksenkulkuja ja tietopääoman kehitysprosessia, kun se sisältää niin paljon epämääräisiä ja epäloogisia kytkentöjä. Miten kuvata ja dokumentoida prosessi loogiseksi selonteoksi.

Suurin osa ihmisten osaamisesta perustuu piilevään, kokemusperäiseen tietoon. Kaikki tulevaisuutteen suuntautuva päätöksenteko ei voi olla puhtaasti rationaalia. Ihminen toimii ja tekee valintoja usein tuntemustensa, vaistonsa ja taitojensa pohjalta ilman, että hän osaa tarkoin sanallisesti perustella päätöstensä perusteita. Silti tietopääomaa voidaan havainnoida ja välittää. Asiantuntijan osaaminen käy ilmi hänen toiminnassaan. Yrityksen rikkain ja arvokkain tietovaranto henkilöstön piilevän ja hiljaisen tiedon varassa.

Piilevää tietoa voidaan siirtää vain tekemisen, puheen ja kuvien välityksellä. Laatutyössäkin asioiden kuvina ilmaiseminen on keskeinen keino ideoiden ja toimintatapojen ilmaisemisessa ja välittämisessä. Kuvana, kaaviona tai mallina voi kuvata nopeasti ja selkeästi hahmottuvalla tavalla monimutkaisiakin kysymyksiä, joiden kirjoittaminen olisi hidasta ja lähes mahdotonta. Visualisointi auttaa sanoja tehokkaammin jäsentämään toimintaa ja todellisuutta. 

Visualisointiin liittyy vielä tietoa jalostava ja rikastava piirre, kun se tehdään ja tulkitaan yhdessä yhteisen dialogin avulla. Kuvassa kaikkia yksityiskohtia ei valmiiksi sanallisteta. Piirroselementtien väliin jää tyhjää tilaa, joka täyttyy osallistujien mielikuvista, joiden syntyä systeemin yhteinen kokemus johdattelee. Siinä, missä sanallinen tiedonsiirto tuottaa lukijalle lähettäjän ajatuksen periaatteessa puhtaan muuttumattomana, kuvallinen viestintä antaa katsojalle tilaa tulkintoihin hänen omien kokemustensa pohjalta. Siinä tieto jalostuu ja kehittyy. Siksi organisaation toiminnallisten prosessien tutkiminen vuokaaviona ja ongelmakohtien jäsentäminen kalanruotokaaviona tuottaa niin nopeasti erinomaisia uusia havaintoja kehittämistarpeista ja antaa virikkeitä parannustoimien ideoinnille.

Orgaanista ympäristöä kehittävä tieto syntyy dialogissa, kanssakäymisessä ja yhteistoiminnassa. Tieto on kuin luonnos, jota hahmotellaan yhdessä. Orgaanisen toimintaympäristön tieto on konsensusta. Asioiden merkitykset luodaan yhdessä riittävän yhtenäisten tulkintojen, samansuuntaisten arvojen, yhteisten tavoitteiden ja teorian pohjalta. Yhteiskunnassa tämä näyttäytyy poliittisessa päätöksentekoprosessissa vaikkapa uuden lainsäädännön synnyttämisen yhteydessä.

Orgaanisen toimintaympäristön informaatiovirrat ovat horisontaalisia. Kaikki linkit solmujen ja pisteiden välillä ovat samanarvoisia. Systeemi oppii ja uudistuu informaation virratessa edestakaisin ihmisten välillä - sitä enemmän, mitä enemmän tietoa vaihdetaan. Vaihto on kaiken perusta, sillä informaatio rikastuu ainoastaan liikkeessä. Rikastumista voi tapahtua vain erilaisten ajatusten välillä. Siinä on sen suuri inhimillinen haaste. Orgaanisessa toimintaympäristössä pelkkä omien tarkoitusperien ja oman tehtävän itsenäinen ymmärtäminen ei riitä. (Ståhle, Grönroos)

Tässä on uuden kasvuteorian suuri ristiriita. Toisaalta tietopääoma kehittyy yhteyksien suuresta määrästä, toisaalta monia yhteyksiä ei voida rakentaa kilpailun tähden. Kilpailija on pidettävä tärkeän tiedon ulkopuolella. Konsepti toimii yrityskentässä, mutta on este täysimittaiselle kehitykselle yhteiskunnassa. Kilpailu motivoi innovaatioita luovaa kulttuuria, mutta tietyllä rajalla muodostuu itse sen kehityksen esteeksi. Ongelmaan on haettu kansallisia ratkaisuja. Suomessa on puhuttu laatuklusterista ja kansallisesta laatukulttuurista. Siinä tiedon avoimen vaihdon rajat on laajennettu teollisiin toimialoihin tai kansallisiin rajoihin. Globaaleissa kysymyksissä kuten esimerkiksi ekologisten ongelmien ratkaisussa nämäkin rajat ovat ahtaat. Myös yritysten välillä ongelmaa pyritään ratkaisemaan. Ainoana keinona ovat usein fuusiot. Silloin ongelmana on itsenäisten toimijoiden ja innovaatiota synnyttävien rajapintojen väheneminen. Kansallisesta ja ihmisten näkökulmasta yritysten kyky innovaatiota tuottavaan yhteistoimintaa on toivottavaa. 

Palautteella ja tutkimuksella hallittuun muutokseen

Orgaanisen toimintaympäristön tavoitteena on hallittu muutos. Hallittu muutos edellyttää jäsenten saavan selkeää tietoa organisaation toimintaa ohjaavasta kehyksestä: arvoista, visiosta, strategiasta, tavoitteista ja prosesseista. Niiden tulee olla yksinkertaisesti ilmaistuja, että ne jäävät mieleen. Jatkuva kommunikointi ja yhteydenpito on turvattava organisaatiorakenteen ja dokumentoitujen käytäntöjen kautta. Tämä tarkoittaa, että kirjataan esimerkiksi organisaation tiimikäytännöt tai luodaan yhteiskunnassa vaikkapa kestävää inhimillistä, taloudellista ja ekologista kehitystä tukevan käyttäytymisen ohjeistoa.

Yksilö, organisaatio ja yhteiskunta tarvitsevat kehityksensä seuraamiseen suunnitellun peilin. Se luo pohjan muutoksen hallinnalle. Omaa toimintaa ja tuloksia arvioidaan systemaattisesti erilaisin mittarein ja analyysimenetelmin. Systeemi luo itselleen kehityksen ja laadun kärkimittarit, joita seuraamalla kehityksen kulku tulee esiin. Toimivat ajopiirturit ovat visuaalisia kuvia, käyriä ja diagrammeja niin, että kehityksen suuntaa voidaan havainnollisesti verrata suunnitelmaan.

Oppivan organisaation tai yhteiskunnan kehitys on prosessi: Tilanneanalyysi - suunnittelu  - toiminta - mittaus - johtopäätökset - säätö - vakiinnuttaminen - seuranta - uusi suunnittelu. Tilastollinen laadunhallinta antaa kaikki tarvittavat välineet niin organisaatiotason kuin yhteiskuntatason kehityksen seurantaan. Palautteesta keskustellaan jatkuvasti ja sitä käytetään ohjauksen välineenä. Tietoon perustuva kehittäminen on kiehtovaa. Siinä tarvitaan jokaista ja jokainen haluaa olla siinä mukana. 

Dynaaminen toimintaympäristö syntyy eri alojen yritysten yhdistäessä toimintojaan yhteistyöprojekteiksi. Fuusioituminen ei ole toimivin ratkaisu. Fuusiossa välinen dialogi korvautuu sisäisellä puheella. Linkit itsenäisten pisteiden ja solmujen välillä tuovat parhaiten kehitystä. Olennaista on kuitenkin yhdessä tekeminen, win-win -periaate. Dynaaminen toimintaympäristö on täynnä mahdollisuuksia, joista monet eivät ole systeemin toteutettavissa omin voimin.  Organisaatiorajojen ei pidä hämärtyä, mutta ne eivät saa olla kanssakäymisen este. Ainoa tehokas toiminnan tapa on joustavuus, nopeus ja innovatiivisuus sekä kyky toimia tilanteessa, jossa tiedon kenttä on avoin.

Uusi tieto ei synny tyhjästä. Se perustuu kokemuksen tietovarastoon. Yksilön kokemus säilyy muistissa, tapoina ja alitajunnassa. Organisaation kokemus säilyy organisaatiokulttuurissa, joka on osin dokumentoitua. Se varastoituu prosesseja ohjaavissa toimintatavoissa ja toimintaohjeissa. Yhteiskunnassa kokemus säilyy lainsäädännön ja muun dokumentoidun muistin lisäksi kulttuurissa, tavoissa ja yhteisöllisen alitajunnan kaltaisessa kollektiivisessa muistissa. Se säilyy ja uusintuu käyttäytymisessä ja sen antamissa malleissa, koodeissa ja esimerkeissä systeemin uusille jäsenille. 

Tietoinen kokemusvarasto on usein dokumentoitua. Yksilöllä alitajuinen tieto on "solumuistissa" ja tulee esiin vaistojen ja intuition kautta. Kehittyneessä ekspertiisissä vaisto ja intuitio ohjaavat kehitystä yleensä oikeaan suuntaan. Intuitio on tärkeä tiedon muoto aina kun synnytetään jotakin uutta. Sen esiin tulemista pitää rohkaista. Pelko on intuition esiin tulemisen este. Demingin sanoin: Poista pelko organisaatiosta. Lisäksi kaikenlaista informaatiota pitää olla paljon. Uusi tieto, idea tai innovaatio ei synny ilman kaaosta. Yrityksissä dynaamisen toimintaympäristön tavoitteena on tuottaa innovaatioita eli sellaista kehitystä, jonka kopiointi on vaikeata. Yhteiskunnan kannalta hyvän kehityksen kopioituminen on suotavaa.

Dynaamisessa toimintaympäristössä tieto virtaa kaoottisesti. Sellaisen toimintaympäristön tieto on kuin alitajunta sattumageneraattoreineen. Ideoita ja niiden elementtejä kuplii tiedostamattomasta tietoisen pinnalle, jos niiden esiin tuleminen on hyväksyttyä ja toivottua. Kehittäminen vaatii  spontaanisuutta, avoimuutta ja paljon informaation vaihtoa. Informaatiovirrat kulkevat sinne tänne ja ihmiset liittyvät toisiinsa yhteisten intressien ja tavoitteiden vetäminä. Kaaosta ei pidä rajoittaa tai estää, sitä pitää tuottaa ja rohkaista. Sitä synnyttäviä olosuhteita pitää tukea. Tiedon homogeenisuus tai linkkien vähäisyys estävät kaaoksen. Konsensus ei innovaatioiden syntyalusta ja uuden kasvumalja. Systeemin jäsenten liiallinen samankaltaisuus ja organisaatiotasolla fuusioituminen eivät ole kehittämistä edistävää.

Kaaostakin tulee hallita. Sillä on aikansa ja paikkansa, se ei sovi kaikkialle. Kaaoskokemuksen jälkeen jäsenten on voitava palata turvallisesti jäsentyneisyyteen. Systeemin on tiedettävä, mihin kaaos soveltuu ja mihin ei. Lorezin vallankumouksellinen ja todeksi osoittautunut löytö oli se, että kaaos järjestäytyy itsestään. Tästähän innovaatioissa onkin kyse: tuotettu tiedollinen sekasorto järjestäytyy jossakin vaiheessa uuteen muotoon. Irrallisuus on vapauttavaa ja samalla pelottavaa. Irrallaan ja vailla paikkaa oleva energia pyrkii kiinnittymään ennen pitkää rakenteeseen kuin vaahto kahvikupin reunaan. Samoin psyykessäkin tunne pyrkii katektoitumaan johonkin konkreettiseen.

Innovatiivinen systeemi

Innovatiivisuus on mahdollisuutta vuorovaikutukseen ja kykyä uudistaa itse itseään sisältä päin. Uudistumisessa vuorottelevat evoluutio ja suuret laadulliset harppaukset määrän muuttuessa laaduksi. Innovatiivisuutta ei voi ostaa, sitä ei voi oppia pinnallisesti kouluttautumalla. Se ei koske ainoastaan sen tuotteita tai keksintöjä. Innovatiivisuus on yrityksen kulttuurinen ominaisuus, jonka kehittyminen suotuisissakin oloissa edellyttää työtä ja sitoutumista.

Kykyä innovaatioihin voidaan kehittää. Siihen kuuluu myös tietoinen ajattelu ja määrätietoinen työskentely. Kun työ sitten on tehty, innovaatiossa jotakin tapahtuu ikään kuin itsestään, tapahtumat etenevät omalla painollaan. Ongelma voi saada vastauksen unessa yön aikana. Tapahtuu ihme, jota ei usein voida kuvata loogisin käsittein. On vain syntynyt kokonaan uusi näkökulma, ratkaisu, toimintatapa tai tuote. 

Itsestään organisoitumista tapahtuu kaikkialla, kemiallisissa, biologisissa, sosiaalisissa ja mentaalisissa systeemeissä. Mutta se mahdollistuu vain tietyillä ehdoilla. Amerikkalainen nobelisti Ilya Prigogine on erottanut neljä universaalia periaatetta, jotka toteutuvat aina kaikissa itseuudistuvissa systeemeissä.

  1. Innovaatioiden perustana toimii kaaos.
  2. Innovaatioon tarvitaan lopulta valtavasti informaatiota.
  3. Innovaatio vaatii herkkyyttä havaita heikot signaalit.
  4. Innovaatiolla on oma ajoituksensa.

Itsestäänorganisoitumista voi tapahtua ainoastaan sellaisissa systeemeissä, jotka ovat kaaoksessa, lähellä sitä tai ainakin kaukana tasapainosta. Uudet ratkaisut, jäsentyminen ja toiminnan muodot syntyvät vain ihmetyksen, vanhojen rakenteiden murtumisen ja epäjärjestyksen kautta.

Kaaos syntyy informaation runsaudesta ja erilaisuudesta. Kaaokselle alttiin tilanteen syntyminen edellyttää monitahoista yhteistyötä ja verkostoitumista. Verkostoissa sekä tiedon runsautta että erilaisuutta syntyy tarpeeksi. Verkosto on riittävän laaja ja löysä yhteenliittymä, jossa toimii tarpeeksi erilaista osaamista ja ajattelua. Mitä enemmän sisäisiä ja ulkoisia linkkejä, sen parempi. Kaaos lisääntyy, jos asioiden käsitteellinen määritteleminen on vaikeaa ja tapahtumien kulku ennakoimatonta. Ristiriidat toimivat kaaoksen voimana. Tässä tullaan lähelle dialektiseen ajatteluun perustuvaa kehityksen selitystä. 

Kaaoksessa perusturva vähenee. Epävarmuus ja hämmennyksen tunne liittyvät aina kaaokseen. Sellaisten tunteiden sietäminen on innovointikyvyn välttämätön osa. Asioita joudutaan katsomaan asioita uusista, epämiellyttävistäkin näkökulmista. Konsensuksessa kukaan ei ”heiluta venettä”. Se tuottaa tasapainoa ja levollisuutta, mutta ei johda innovaatioon. Joustava, uudistumiskykyinen organisaatio vaatii aina ristiriitojen avointa ja turvallista käsittelyä. Muuten ristiriitoja ei päästetä näyttämölle ja kun ne lopulta purkautuvat, vaikutukset ovat enemmän tuhoavia kuin uutta synnyttäviä.

Dynaamista tilaa haluava systeemi yllyttää kaaoksen syntymistä lisäämällä vuorovaikutusta. Innovaatioiden syntypaikkana toimivat rajapinnat. Rajapinnat ovat verkoston pisteiden ja solmujen välisiä linkkejä ja niiden liitoskohtia. Niissä eri alojen ammattitaito, osaaminen, näkemykset ja intressit yhtyvät. Kun kysymystä katsotaan uudesta näkökulmasta, vanhat mallit lakkaavat pätemästä. Yhdessä tekemisen ja yhdessä prosessoimisen kautta syntyy jotakin täysin uutta. (Ståhle, Grönroos)

Kaaoksen hallinta

Saksalaisen sosiologin Niklas Luhmannin mukaan kaaosta ei voi kokonaan kontrolloida, mutta sen kanssa voi oppia elämään ja sitä kautta hallita. Sitä voi myös oppia hyödyntämään. Niin yksilön alitajunnassa, organisaatiossa kuin yhteiskunnassakin kaaoksen voimat ovat vallattomia ja pelottavia kuin sadun lohikäärme, kun sitä joutuu katsomaan silmikkäin. Liitto näiden voimien kanssa mahdollistaa niiden virtauksen valjastamisen uuden synnyttämiseen.  Jotta tämä mahdollistuu, systeemillä on Luhmannin mukaan oltava kyky:

  • säädellä omia rajojaan
  • rakentaa kaksipuolisia riippuvuussuhteita
  • käsitellä ja kiteyttää merkityksiä

Kun puhutaan yksilöstä, tarkoitetaan koko persoonallisuutta, kun organisaatiosta, tarkoitetaan sen koko henkilökuntaa, ei ainoastaan yritysjohtoa. Kun puhutaan yhteiskunnasta, tarkoitetaan sen kaikkia kansalaisia. 

Liittyminen vaatii erillisyyttä, sitoutuminen itsenäisyyttä. Uudistumiskykyisellä systeemillä on kyky säädellä omia rajojaan. Se kykenee siihen ainoastaan siksi, että se tietää mitä on ja mihin pyrkii. Sillä on vahva itsetuntemus. Tuntemalla tehtävänsä, arvonsa ja tavoitteensa systeemi kykenee tunnistamaan, mikä informaatio on sille arvokasta, mikä ei.   

Uudistumisprosessi edellyttää tasavertaista riippuvuutta. Osapuolten on oltava tietoisia itse saamastaan ja tuottamastaan hyödystä samoin kuin hyödystä, jonka toinen saa ja tuottaa. Pitää tiedostaa yhteistyön lisäarvo molemmille. Asenteen tulee ilmetä kommunikoinnin ja yhteistoiminnan tavassa. Periaatteellinen tasa-arvoisuus ei tarkoita samanmielisyyttä tai edes yhteistä arvopohjaa. Riittää, että käsiteltävässä asiassa kummatkin tiedostavat ja ilmaisevat molemminpuolisen hyödyn. Esimerkiksi esimies-alaiskeskustelut muuttavat luonnettaan täysin sen mukaan, katsooko esimies keskustelusta olevan hyötyä myös hänelle itselleen. Yhteiskunnassa johtava poliitikko voi joko kertoa tahtonsa tai antautua tasavertaiseen pohdintaan tulevasta. Molemminpuolinen riippuvuus on kaikkien aitojen  kumppanuussuhteiden perusta.

Sosiaalisen toiminnan perusta on aina luottamus. Tällaisessa kaksoisriippuvuudessa luottamus lisääntyy. Mitä enemmän luottamusta organisaatiossa on, sitä enemmän on turvallisuutta ja sitä laajemmat ovat toiminnan mahdollisuudet. Aidot kaksipuoliset riippuvuussuhteet ovat välineitä innovaation hallintaan sekä yrityksen sisällä että sen ulkopuolella tapahtuvassa yhteistyössä. Luottamuksellisissa suhteissa informaatio jalostuu kaikkein rikkaimpaan muotoonsa.

Ståhlen ja Grönroosin mukaan merkitys syntyy itseuudistuvassa systeemissä juuri kaksoisriippuvuussuhteissa. Merkitysten muodostuminen vahvistaa suhteita ja vaikuttaa keskeisesti organisaation uudistumiseen. Mikä tahansa tieto ei uudista. Vain kokemuksellinen tieto sisältää organisaatiota uudistavaa voimaa.

Sekä mekaaninen, orgaaninen ja dynaaminen toimintaympäristö ovat tärkeitä uudistumisen ja innovaatioiden kannalta. Innovaation synnyttäminen on ainutlaatuinen tapahtuma, mutta tuotteen valmistaminen, välittäminen ja myyminen ovat pitkälle monistamista. Uuden synnyttäminen ja monistaminen ovat uudistumisen kaksi välttämätöntä puolta. Monistamistakin voidaan tehdä monella tavalla. Laadun piirissä puhutaan parhaista käytännöistä, joiden tulisi levitä kaikkialle organisaatioon. Varsinkin suurissa organisaatioissa ja erityisesti yhteiskunnassa kerran keksitty pyörä keksitään monta kertaa uudelleen. Hyvin dokumentoidut toimintatavat vähentävät päällekkäisen ihmistyön tarvetta ja ovat siksi taloudellisia.

Kilpailun lisääntyessä haasteet ovat tulleet yhä vaativammiksi sekä yksilöille, organisaatioille ja yhteiskunnille. Vaatimukset myös johtamiselle ovat kasvaneet. Vaikuttaminen on johtajuuden ydinfunktio. Jotta päämääriin päästään, pitää käyttää valtaa. Mekanistinen toimintaympäristö asettaa johtajalle erilaisia haasteita kuin dynaaminen.

Mekanistisessa ympäristössä johtajan voima on kyky ajatella, kiteyttää ajatuksensa ja ilmaista ne selkeästi. Mekaanisen järjestelmän informaation voima on täsmällisyydessä ja yksiselitteisyydessä. Johtaja käyttää päätös- ja käskyvaltaa. Yrityksen luotettavuus ja uskottavuus henkilöityy paljolti sen johtoon.

Orgaanisen toimintaympäristön johtaja on kehityksen käynnistäjä. Systeemissä toiminta perustuu paljolti kokemukseen, piilevään tietoon ja sen jakamiseen. Ihmiset vaikuttavat toisiinsa tehtäviensä, ei asemansa kautta. Tiedon virtaus on edestakaista dialogia. Johtajan valta ilmenee taitona delegoida. Organisaatiota johdetaan tavoitteiden kautta.

Innovatiivinen yritys vaatii johtajan, joka kykenee johtamaan innovaatioita. Johtajan ydinkysymykset dynaamisessa toimintaympäristössä ovat taata oma intressi, näkyvyys ja tulos toiminnassa, joka tapahtuu monen toimijan kentässä. Miten yritys saadaan synnyttämään menestyksellisiä innovaatioita? Kun johtajuuden ydin kahdessa muussa toimintaympäristössä on vallan käyttö, dynaamisessa ympäristössä johtamisen ydin on vallasta luopuminen.

Systeemin ohjaus perustuu tiedon vaihtoon ja palautteeseen. Tehokas verkostoituminen systeemin sisällä ja ulkopuolella lisää kokonaisuuden hallintaa, poistaa päällekkäisyyksiä ja tuottaa innovaatioita. Toimiva suhdeverkko luo pohjan kestävälle menestykselle. 

Ympäristöpsykologian tutkimusnäkökulma

Luvun teksti perustuu: Horelli Liisa. Ympäristöpsykologia

Ympäristöpsykologian tutkimuspiiriin mahtuu koko elinympäristö. Kohteena on luonto ja rakennettu ympäristö. Tutkimus voidaan luokitella myös sen mukaan mitä ihmisen toiminnan puolta: ulkoista - sisäistä, elämyksellistä - toiminnallista, halutaan korostaa.

Ympäristöpsykologiassa ihminen käsitetään tavoitteellisesti toimivaksi, dynaamisesti järjestäytyneeksi, tiedostavaksi organismiksi, joka vaikuttaa ympäristöön, mutta on samalla sen vaikutuksen alainen. Analyysin kohteena on yleensä ihmisen ja hänen sosiofyysisen ympäristönsä välinen suhde.

Sosiofyysisen ympäristön monimutkaisuuden vuoksi tutkimusta suoritetaan poikkitieteellisesti. Kysymystä tarkastellaan samanaikaisesti usealla tasolla: yksilön, ryhmän, yhteisön ja yhteiskunnan tasolla. Tutkimuskohteena on ihmisen koko elinpiiri. Ihminen on osa ympäristöjärjestelmää. Ei ole olemassa fyysistä ympäristöä ilman psykososiaalista sisältöä. Ympäristö nähdään järjestelmänä, joka koostuu fyysisistä, sosiaalisista, taloudellisista, yhteiskunnallisista ja kulttuurisista elementeistä.

Nykyisin vallitsevan propabilistisen mallin mukaan ympäristö ei ole determinoiva, vaan tarjoaa valinnan mahdollisuuksia, joista jotkut ovat todennäköisempiä kuin toiset tietyissä sosiaalisissa ympäristöissä. Ympäristö on ihmisten toiminnan näyttämö.

Ihmisen psyykkinen kehitys on yksilön ja hänen ympäristönsä välisen suhteen säätelyn kehittymistä. Suunnittelun kohteena on käyttäytyjien ympäristösuhde tai ympäristösuhteen säätelyn mahdollistaminen.

Fyysinen ympäristö vaikuttaa ihmisen biologis-fyysiseen rakenteeseen ja sitä kautta myös psyykeen. Aivojen fysiologia on välittömästi riippuvainen ympäristöstä.

Ihminen elää samanaikaisesti kahdessa eri maailmassa: biososiaalisessa, ei-verbaalisessa, emotionaalis-sosiaalisessa prokseemisessa tilassa (aivorunko ja limbinen järjestelmä) ja käsitteellisessä disteemisessa tilassa (aivokuori).

Ihminen ja ihmisen ympäristö

Luvun teksti perustuu: Järvilehto Timo. Ihminen ja ihmisen ympäristö.

Nykyaikaisen psykologian aatteellisena syntyaikana 1600-luvulla ranskalainen René Descartes esitti teorian sielun ja ruumiin suhteista. Hän oli kahden järjestelmän kannattaja. Raja kulki ruumiin ja sielun, ei kehon ja ympäristön välillä. 

Alankomaalainen Benedictus de Spinoza lähti yhden perusaineksen olettamuksesta: Luonto on yhtenäinen järjestelmä, jonka kaikki osat kuuluvat yhteen. Ihminen on luonnon rajallinen ilmentymä, jossa luonnon perusattribuutit, ajattelu ja ulottuvuus, saavat ilmauksensa. 

Tämän vuosisadan ensimmäisen puoliskon suuri psykologinen suuntaus behaviorismi teki kahden järjestelmän olemassaolon korostetuksi. Fysikaalinen maailma tuotti ärsykkeinä reaktioita eliömaailmassa.

Systeeminen ajattelu alkoi kehittyä 1800-luvun loppupuolella. Amerikkalainen kasvatustieteilijä ja filosofi John Deweney tarkasteli ihmisen toimintaa nimenomaan järjestelmänä, johon aina kuuluu sekä kehon että ympäristön osia.

Myöhemmin kehittynyt hahmopsykologia kiinnitti huomiota ympäristön tarkasteluun: eliötä ja ympäristöä alettiin pitää yhtenä järjestelmänä. Kurt Koffka totesi (1935), että kaikki käyttäytymine tapahtuu käyttäytymisympäristössä, joka muuttuu jatkuvasti eliön toiminnan mukana: Kun apina on syönyt hedelmän, sen käyttäytymisympäristö on tullut hedelmättömäksi ja eläin itse kylläiseksi.

Fenomenologien, mm Bretanon (1874) mukaan mukaan psyyken olennaisin piirre on toiminta, joka on aina kohdistunut johonkin. Psyykkistä toimintaa tulee tarkastella yhtenä toiminnan kohteen sisältävänä kokonaisuutena. Tältä pohjalta syntyneen humanistinen psykologian keskeinen teesi on holistinen ihmiskuva: Ihmisen toimintaa ei voida ymmärtää pilkkomalla ihminen osiin, vaan tarkastelemalla ihmistä tietyssä elämäntilanteessa toimivana kokonaisuutena. Elämäntilanne ei ole jotakin ihmisen ulkopuolista, joka tulisi mukaan vasta kehon ja tajunnan jo ollessa olemassa alkaen sitten kausaalisesti vaikuttaa niihin. Ihminen syntyy, kehittyy ja on joka hetki jotakin suhteessa elämäntilanteeseensa. Kun munasolu on hedelmöittynyt ja kiinnittynyt kohdun seinämään, yksilöllinen elämäntilanne on olemassa. (Rauhala 1990)

Eliö-ympäristö-järjestelmä -ajattelussa ympäristö jakautuu kahteen osaan: eliöön kuuluviin ympäristön osiin ja eliö-ympäristö -järjestelmän ulkopuolella oleviin osiin. Jälkimmäiset muodostavat ”objektiivisen” ympäristön tai absoluuttisen todellisuuden, joka tarjoaa eliölle erilaisia kiinnittymiskohtia. Kaikki psyykkinen toiminta on juuri eliö-ympäristö -järjestelmän toimintaa; sen vuoksi havainnot, tunteet tai ajatukset eivät sijaitse eliön missään osassa. Kaikki psyykkiseen toimintaan viittaavat käsitteet kuvaavat koko eliö-ympäristö -järjestelmän toimintaa; tämän toiminnan osatekijöinä on aina sekä hermostoon ja muihin organismin osiin että ympäristöön liittyviä elementtejä. Ihmisen toiminnassa ei siten voida erottaa erillisiä psyykkisiä toimintoja (aistimus, havainto, oppiminen, muisti jne.), jotka sijaitsisivat hermostossa ja toteuttaisivat erilaisia käyttäytymiseen liittyviä tehtäviä. Kaikki tällaiset toiminnat ovat pelkästään eliö-ympäristö -järjestelmän toiminnan eri puolia tai toimintatapoja.

Situaation käsite on keskeisessä osassa humanistisen psykologian piirissä. Se avulla perinteinen ympäristön käsite pyritään hahmottamaan uudella tavalla, monitasoisesti. Siihen kuuluu konkreettisen todellisuuden lisäksi ideaalista todellisuutta, kuten kulttuuripiirin aatteita, uskomuksia, arvoja jne. Situaatio on aina lajityypillisissä rajoissa yksilöllinen. (Rauhala)

Sosiaalipsykologian piirissä G H Meadin mukaan eliöiden ilmaantuminen merkitsi ympäristön ominaisuuksien syntymistä, maailma muuttui käyttäytymisympäristöksi. Psyykkinen toiminta kattaa yhtä hyvin ympäristön kuin eliönkin. Koska ihmisen kohdalla toimintaympäristö on oleellisesti sosiaalinen, ei myöskään esimerkiksi tietoisuutta voida kytkeä ihmisen aivoihin, vaan sen sisältö määräytyy sosiaalisten suhteiden kautta. Tietoisuus on toiminnallista, ei aineellista. Se kuuluu osana tai on luonteenomainen ympäristölle, jossa me sijaitsemme. (Mead)

Arthur Bentley (1941) kysyy, missä tieto oikeastaan sijaitsee, organismissa vai ympäristössä: Ei tietenkään kummassakaan, vaan järjestelmässä, joka muodostuu sekä organismissa että ympäristössä.

James J Gibsonin (1966) mukaan ihminen ei ole toimiessaan tekemisissä aistimustensa tai havaintojensa kanssa, vaan kytkeytyy suoraan ympäristön esineisiin, paikkoihin ja tapahtumiin.

Toisen maailmansodan jälkeen behaviorismin voitto kognitiivisessa psykologiassa merkitsi paluuta 1800-luvulle: arsyke-reaktio -malli laajennettiin vain ärsyke-organismi-reaktio -malliksi. Psyykkisiä prosesseja pidettiin organismin sisäisinä tapahtumina, joiden tehtävänä on toimia välittäjinä ärsykkeiden ja reaktion välillä.

Samaa dualismin, sisäisen ja ulkoisen, erillisyyden ja yhteyden ja niiden suhteiden problematiikkaa pohdittiin myös luonnontieteiden piirissä: biologiassa, fysiologiassa, neurologiassa ja tietenkin aina filosofiassa.

Ympäristö on ”epätodellinen” niin kauan kuin se on irti yksilön historiasta, kaikista niistä paikoista, joiden kanssa ihminen on aikaisemmin ollut tekemisissä ja joihin hänen oma kehityshistoriansa liittyy. Persoonallisuuden yhtenäisyys liittyy juuri siihen, että kaikki nämä ympäristöt nivoutuvat yhteen, ihmisen kehityshistorialliseksi kokonaisuudeksi.

Havaitseminen, muistaminen, oppiminen

Havaitseminen on jatkuvaa ympäristöön perehtymistä, oppimista, ja perustuu oleellisesti aiemmin muodostuneisiin toimintajärjestelmiin. Muistaminen tarkoittaa sitä, että jokaiseen toimintoon sisältyy sekä vanhoja että uusia toimintajärjestelmiä. Samalla tavoin kuin havainto on tulos yhteistyöstä ympäristön kanssa, myös muistikuva on toiminnan tulos, jossa jotkin piirteet ihmisen aikaisemmassa toiminnassa kertautuvat nyky-ympäristössä. Jos ihminen erotetaan ympäristöstään absoluuttisesti, hänellä ei voi olla muistikuvia, sillä hän ei ole tällöin yksinkertaisesti olemassa. Ihminen tai jokin muu eliö ei kanna mukanaan muistikuvia, vaan mahdollisuuksia toimia yhteistyössä kulloisenkin ympäristön kanssa.

Oppiminen on sama asia kuin havaitseminen ja käytännön toiminta. Ympäristössä ei ole järjestystä, ennen kuin ihminen järjestää sen kytkeytymällä sen osiin; oppiessaan jokainen ihminen valloittaa ja laajentaa toimintaympäristöään.

Tunteet

Tunteiden kautta ihminen arvioi yhteisten tavoitteiden, yhteisen toiminnan tulosten luomisen mahdollisuuksia. Kaikki emootiot ovat samanaikaisesti sekä yksityisiä ja subjektiivisia että julkisia. Negatiivinen emootio, esimerkiksi aggressio tai pelko, on tärkeä eliö-ympäristö -järjestelmän säilymisen kannalta yllättävissä ja vaikeissa olosuhteissa, mutta mikään eliö ei voi olla kauan negatiivisen emootion tilanteessa. Positiiviset tulokset ovat puolestaan tärkeitä järjestelmän kannalta siksi, että niiden kautta järjestelmä monipuolistuu, laajenee ja rakentuu toimivammaksi yksiköksi.

Toisen ihmisen tunneilmaukset antavat sosiaaliseen toimintaan osallistuville vihjeitä siitä, mihin suuntaan ihminen on muuttumassa ja missä määrin hänen kanssaan voidaan tehdä yhteistyötä.

Itsenäisten eliö-ympäristö -järjestelmien organisoitumisessa sosiaaliseksi toiminnaksi kieleen perustuvalla kommunikaatiolla on ratkaiseva merkitys. Kielen kehityksen lähtökohta on ele ja sen matkiminen. Kaikki kommunikaatio on yhteistyötä, joka mahdollistaa yhteisiin tuloksiin johtavan organisaation syntymisen ihmisten välisessä yhteistyössä. Symbolin tulkinta on siten ihmisten välistä yhteistyötä, joka tuli mahdolliseksi vasta tietoisuuden syntymisen jälkeen.

Tietoisuutta ei ole olemassa yksilössä, vaan se kytkeytyy aina useamman ihmisyksilön muodostamaan kokonaisuuteen. Nietzschen mukaan Sinä on minää vanhempi… (Järvilehto). Minä määräytyy suhteessa sinuun. Organisaatiossa jokaisen yksilön keho on ikään kuin viitekohta tai väline, jonka kautta kunkin yksilön minä toimii. Tietoisuuden synty merkitsee sitä, että yksilö tulee laajemman toimintajärjestelmän elementiksi. Tietoisuus ei voi sijaita missään yksilön osassa, sillä sosiaalisen toiminnan subjektina ei ole keho vaan minä, joka kuuluu laajempaan ihmiset -ympäristö -järjestelmään. 

Laajemmin ottaen minäkuvaan tai persoonallisuuteen kuuluu kaikki se, mihin ihminen on oleellisesti ympäristössään kiinnittynyt. Tällaiset ympäristön osat luovat ihmisen olemassaolon identiteetin ja yksilöllisyyden. Tästä johtuu, että ihminen voi myös menettää identiteettinsä ja voi päätyä jopa itsemurhaan, jos hän on kiinnittänyt koko elämänsä väistämättä katoavaan ympäristön osaan, vaikkapa omaisuuteen, ja menettää tämän. 

Ihmisen ympäristö on läpeensä sosiaalinen yhteistyön ympäristö. Ihmisen ympäristö sisältää ihmisen kehityshistorian ja kytkee ihmisen yhteen muiden ihmisten kanssa. Inhimillinen toiminta on kaikissa olosuhteissa täysin sosiaalista, sillä ihmisen kehittyminen ihmiseksi ja tietoiseksi yksilöksi on mahdollista ainoastaan ihmisyhteisössä. Sosiaalinen toiminta on nimenomaan yhteisten tavoitteiden luomista.

Ajattelu ei koskaan ole tietoista, ainoastaan ajattelun tulokset ovat sitä. Ajattelu ei tapahdu aivoissa tai hermosoluissa. Se on koko ihminen - ympäristö -järjestelmän toimintaa. Ajattelu ei etene abstraktissa ajattelun tyhjiössä, vaan on riippuvaista ympäristön tarjoamista mahdollisuuksista ja ajattelun tulosten konkretisoimisesta. Kieli ja ajattelu kuuluvat yhteen, sillä ajattelu merkitsee sellaista eliö-ympäristö -järjestelmän uudelleen järjestäytymistä, joka mahdollistaa oman toiminnan selittämisen ja kielellisen kuvauksen sekä uusia yhteisen toiminnan tuloksia. Kaikki inhimillinen ajattelu on sosiaalisen toiminnan tulosta, yhteistyötä. Ideat, keksinnöt, taideteokset ja sinfoniat heijastavat ihmiskunnan yhteisiä ponnistuksia ihmisen elämän ja ympäristön hahmottamiseen ja tulkintaan; ne eivät synny erillisissä aivoissa, aivopuoliskoissa tai hermosoluissa, vaan juuri ihmisten yhteistoiminnassa.

Nykyaikainen psykologia kuvaa ihmisen yleensä psykofyysiseksi kokonaisuudeksi, joka toimii integroituna kokonaisuutena. Ihmisen olennaiseksi piirteeksi asetetaan ihmisen sisäinen maailma ja siinä tapahtuva prosessointi. Psyyke on ihmisen sisällä ja ihminen on ympäristönsä kanssa korkeintaan vuorovaikutuksessa. Ihmisen toiminnan perustana on kahden järjestelmän, ihmisen ja ympäristön suhde.

Eliö-ympäristö -järjestelmän kannalta olennaista on juuri ihmisen rajojen ylittäminen, ihmisen ja ympäristön muodostaman kokonaisuuden näkeminen. Ihminen on kokonaisuus ainoastaan yhdessä ympäristön, luonnon ja muiden ihmisten kanssa. Tämä merkitsee psykologian siirtymistä ihmiskeskeisestä ja yksilökeskeisestä ajattelusta luonnonilmiöiden ja ihmisyhteisöjen yhteyksien ymmärtämiseen.

Ajattelun irrottautumien arkiajattelulle itsestään selvältä tuntuvasta ihmisen ja ympäristön erillisyydestä on yhtä vaikeaa, kuin irrottautuminen newtonilaisesta tila- ja aikakäsityksestä, vaikka moderni fysiikka on kiistatta osoittanut mekanistisen kuvauksen rajallisuuden.

Tieteellinen kehitys ei etene kumousten kautta, sillä uudet teoriat tai ajattelutavat eivät merkitse vanhan ajattelutavan vaihtamista toiseksi ajattelutavaksi, vaan sen rakenteellista muuttamista ja laajentamista. Tässä mielessä kaikki uudet tieteelliset teoriat sisältävät erikoistapauksina aikaisemmat ajattelutavat (vrt Bohm ja Peat 1992)

Eliö-ympäristö -järjestelmän teoria ja siihen perustuva systeeminen psykologia tarjoaa mahdollisuuden ymmärtää uudella tavalla ihmisen toimintaa sekä ihmisen ja luonnon suhdetta.

Tässä ajattelussa ympäristö ei ole ajaton staattisten kappaleiden ympäristö, vaan neliulotteinen aika-paikka -avaruus, jossa järjestelmä organisoituu hyödyllisten tulosten saavuttamiseksi. Eliö-ympäristö -järjestelmän lainalaisuudet eivät ole mekanistisia syy-seuraussuhteita, vaan erilaisten ja eritasoisten toimintajärjestelmien ja niiden elementtien yhteistyön säännönmukaisuuksia (vrt. myös Rauhala). Ärsyke ei aiheuta havaintoa, eikä ajatus liikettä, sillä kaikki tällaiset käsitteet kuvaavat saman järjestelmän eritasoisten osien yhteenliittymistä ja yhteistyötä.

Kaikki osat maailmankaikkeudessa ovat systeemisessä yhteydessä; sikäli sattumaa ei ole olemassa. Sattuma merkitsee ainoastaan sitä, että emme tiedä, miksi jotakin tapahtuu loputtoman monimutkaisessa maailmankaikkeudessa.

Inhimillinen toiminta ei tapahdu tyhjiössä, vaan siinä kulttuuriympäristössä, jossa jokainen ihminen elää ja jossa kieli ja kommunikaation eri muodot liittävät yhteen ihmisten kokemukset. Jokainen ihminen luo omaa maailmaansa, omaa näkemystään maailmasta, mutta juuri kommunikaatio avaa mahdollisuuden ihmisten kokemusmaailmojen yhdistämiseen ja yhteisen tiedon syntymiseen. Ihminen tekee juuri sitä, mitä on ja ihminen on juuri sitä mitä tekee.

Eliö-ympäristö -järjestelmän teorian perusajatukset kulkevat läpi länsimaisen kulttuurin kaikkien niiden tutkijoiden, kirjailijoiden, taiteilijoiden ja muusikkojen työssä, joiden lähtökohtana on ollut ihmisen ja maailman tiivis yhteys, ihmisen kuuluminen maailmaansa. Spinoza ja Leibniz, Hesse ja Nietzsche, Dewey ja Mead, V.Uxeküll ja Goldstein, Sartre ja Wittgenstein elävät edelleen ja hahmottavat työllään suuntaviivoja ihmisen olemassaolon ymmärtämiseksi ympäristön luomana ja ympäristöään luovana olentona. Heidän käsityksiään yhdistää pyrkimys nähdä ihminen ja ihmisen ympäristö yhtenä kokonaisuutena ja ymmärtää ihmisen olemusta arkiajattelua syvemmällä tasolla.

Kaikki muutos ja kaikki oppiminen käyvät ympäristön, toiminnan ja tulosten kautta. Kukaan ei voi muuttua pelkästään sisäisesti, ilman toimintaa, vaan kaiken uudelleen järjestäytymisen täytyy tapahtua ympäristön kautta.

Konkreettisimmin ihmisen yhteistoiminta ympäristön kanssa näkyy siinä, miten ihminen jatkuvasti rakentaa ja muuttaa ympäristöään. Jokainen rakennus, puisto ja leikkikenttä on ihmisen kehon laajennos - tai pikemminkin yhteisön kehon luomista. Rakentamalla ympäristöään ihminen luo itseään ja vahvistaa yhteisöään. Arkkitehtuuri on taidetta aivan samassa mielessä kuin kaikki muukin taide: se pyrkii tarjoamaan ihmisille uusia järjestäytymisen mahdollisuuksia. Tästä syystä esimerkiksi rakennusten koristelu ei ole yhdentekevä asia. Jokainen mielikuvitusta kiihottava tila tarjoaa mahdollisuuksia uudenlaiseen järjestäytymiseen ja luovaan toimintaan. Ympäristön rakentaminen nukkumalähiöiksi estää ja tuhoaa ihmisen mahdollisuuksia. Ihmisen ympäristön rajoittaminen ja pelkistäminen merkitsee myös toiminnan rajoittamista ja ympäristöön tarttumisen mahdollisuuksien vähentämistä. Jokainen luonnollisen toiminnan este tuottaa kapinaa, uudelleen järjestäytymistä, jonka kautta este pyritään poistamaan ja toiminnan vapaus säilyttämään. Ehkä juuri tästä syystä monissa nukkumalähiöissä nuorten toimeliaisuus kohdistuu nimenomaan rakennetun ympäristön tuhoamiseen.

Talo on olemassa talona ja kone koneena vain ihmisen osana. Ihminen ja tekniikka tai ihminen ja luonto eivät ole toisiaan vastassa, vaan kuuluvat yhteen. Luonnon tuhoaminen merkitsee ihmisen mahdollisten toiminnallisten elementtien vähentämistä ja rajoittamista. Tällainen toiminta ei periaatteessa mitenkään eroa ihmisen oman kehon osien tuhoamisesta. 

Kun päättäjät voivat kompensoida monin tavoin päätöstensä kielteisiä vaikutuksia itseensä, tämä ei ole mahdollista sellaisten ihmisten kohdalla, joka on täysin riippuvainen esimerkiksi pellostaan tai metsästään. 

Muuttaessaan ympäristöään, opettaessaan toisiaan, rakentaessaan kaupunkeja ja luodessaan kulttuuriaan ihminen muuttaa myös itseään. Jokainen ympäristössä konkretisoitunut ajatus tai mielikuva muuttaa eliö-ympäristö -järjestelmää, rakentaa uusia toimintamahdollisuuksia tai ehkäisee niiden kehitystä. Ei ole olemassa mitään inhimillistä toimintaa yksisuuntaisena prosessina. Rakentaminen, koulutus, ajatusten vaihto ja opettaminen merkitsevät aina yhtä paljon tekijän kuin tekemisen kohteenkin muuttumista.

Kehityspsykologiasta

Luvun teksti perustuu teokseen: Piaget Jean. Lapsi maailmansa rakentajana

Kehitys on myös jatkuvaa vuorovaikutusta lapsen oman toiminnan ja häntä ympäröivän todellisuuden välillä - jopa siinä määrin, että tämä vuorovaikutus on todellisuuden perustana jokaisella.

Piaget erottaa kehityksessä seuraavat vaiheet:

Vauvaikä 0 - 1,5-2:

1. Refleksivaihe. Ensimmäisten perinnöllisten vaistotoimintojen ja ensimmäisten tunteiden heräämisen vaihe (imeminen).

2. Ensimmäisten liiketottumusten ja ensimmäisten organisoitujen havaintojen vaihe ja ensimmäiset eriytyneet tunteet (tarttuminen, liikesarjat)

3. Sensomotorinen tai käytännöllisen älykkyyden vaihe. Alkaa tunnesäätely ja ensimmäisten tunteiden kiinnittyminen ulkomaailmaan (puheen kehittyminen)

Varhaislapsuuden toinen puoli 2-7

4.Intuitiivisen älykkyyden kausi eli vaihe, jolloin spontaanit, ihmisten väliset tunteet alkavat kehittyä

Loogisen ajattelun alkuvaihe 7-11

5.Konkreettisten operaatioiden kausi. 

Nuoruus

6.Abstraktien operaatioiden kausi jolloin yksilön persoonallisuus muovautuu ja jolloin hän tunteittensa ja älynsä puolesta tulee osalliseksi aikuisten yhteiskuntaa.

Kehitys on kulkua kohti tasapainoa

Piaget´n mukaan psyykkinen kehitys on asteittaista kulkua kohti tasapainoa, asteittaista tasapainon tavoittelua, jatkuvaa siirtymistä epävarmasta tilasta vakaampaan tasapainotilaan. Myös sosiaaliset suhteet noudattavat samaa asteittaisen tasapainon lakia.

Toiminta edellyttää aina intressiä, joka panee sen liikkeelle. Lapsi ei, enempää kuin aikuinenkaan, suorita mitään tekoa - ei ulkoista eikä sisäistä - muuten kuin jostakin vaikuttimesta, ja tämä vaikutin ilmenee aina tarpeena. Tarve on aina tasapainottomuuden ilmaus. Tarve syntyy, kun jokin meidän ulkopuolellamme tai sisässämme on muuttunut, ja uusi käyttäytymine on sovitettava muutoksen mukaiseksi. Ympäristössä nähty esine saattaa laukaista leikkimisen tarpeen, halun soveltaa esinettä käytännön tarkoitusperiin. Toiminta päättyy, kun tarpeet on tyydytetty.

Ulkomaailmassa viriävät muutokset saavat joka hetki aikaan tasapainottomuutta, joko ulkoista tai sisäistä, ja jokaisen uuden käyttäytymismuodon tehtävänä on paitsi tasapainon palauttaminen, myös järkkynyttä tasapainoa vakaamman tasapainon tavoitteleminen.

Jokainen tarve pyrkii saamaan ulkopuoliset ihmiset ja asiat mukaan subjektin omaan toimintaan eli sulauttamaan ulkoisen maailman elementit jo olemassa oleviin rakenteisiin.Jokainen tarve pyrkii parantamaan struktuureja ulkoisten vaatimusten mukaisesti eli mukauttamaan ne ulkoisiin kohteisiin. 

Täten psyyke elimellisten toimintojen tavoin pyrkii asteittain sulauttamaan itseensä ulkoisen ympäristön struktuurien eli psyykkisten elinten avulla, joiden toiminta-ala ulottuu vähän kerrassaan yhä laajemmalle.

Tarttuminen, palauttaminen, muutosten ennakoiminen

Looginen älykkyys konkreettisten operaatioiden avulla ja lopuksi abstraktien johtopäätösten turvin vie evoluution päätökseen, jollin nuori ihminen on päässyt ajan ja avaruuden kaukaisten tapahtumien herraksi. Jokaisella mainituista tasoista ihmisen äly täyttää samaa funktiota eli liittää itseensä uuden universumin.

Kun toiminta ja ajattelu sulauttavat kohteita, niiden itsensäkin on pakko mukautua, toisin sanoen muuntua uudelleen jokaisen ulkoisen muutoksen kohdalla. Sulauttamisen ja mukauttamisen tasapainoa kutsutaan sopeutumiseksi. 

Vastasyntynyt ja vauvaikäinen; 0 - 2 -vuotiaat

Lapsi lukee kehityksensä alkuvaiheessa kaiken itseensä kuuluvaksi, oman ruumiinsa osaksi. Myöhemmin ajatustoiminnan päästessä vauhtiin hän sijoittaa itsensä käytännössä osaksi muiden elementtien ja kappaleiden joukkoa vähän kerrassaan rakentamassaan maailmassa, jonka hän nyt ymmärtää olevan itsensä ulkopuolella. Lapsi on aloittanut oman maailmankaikkeutensa valloittamisen.

Lapsen syntyessä sen henkinen elämä rajoittuu vaistonvaraisen refleksijärjestelmän käyttöön. Imemistaitojen vähitellen yleistyessä muuhunkin kuin ainoastaan ravinnon maidon hankkimiseen, lapsi sulattaa osan maailmastaan imemiseen siinä määrin, että voidaan sanoa maailman olevan hänelle imettävää todellisuutta.

Alkuperäisiin refleksijaksoihin perustuviin sensomotorisiin skeemoihin liitetään ja sulautetaan uusia toimintoja uusin elementein, usein alunperin sattumanvaraisesti. Keino koordinoidaan tavoitteeseen. Toistamiseen liittyy muuntelua. Erilaiset toimintakaavat sulautuvat keskenään, koordinoituvat siten, että toiset niistä osoittavat toiminnan tavoitetta ja toiset merkitsevät keinoja. Lapsi kehittyy näin refleksivaiheesta havaintojen järjestäytymisvaiheeseen ja sensomotorisen älykkyyden vaiheeseen.

Älyllinen kehitys muuttaa esineiden representaatiota siten, että lapsen alkuperäinen asema kääntyy päinvastaiseksi suhteessa esineisiin. Alussa ei ole eroa minän ja ulkomaailman välillä, vaan aistivaikutelmat esiintyvät ikään kuin saman tason asiaryhmänä, joka ei ole sisäinen eikä ulkoinen, vaan niiden väliltä. Vähän kerrassaan alkuperäisestä itsekeskeisyydestä päädytään objektiivisen maailman rakentamiseen, jossa vauvan oma ruumis on elementtinä elementtien joukossa.

Kohteen käytännön skeemana on aistikuviin liitetty pysyvyys. Ensimmäisien elinkuukausien aikana lapsella ei ole tietoa esineiden pysyvyydestä silloin, kun ne katoavat havaintokentän ulkopuolelle. Itku tuo äidin paikalle, mutta sekään ei todista, että äiti olisi olemassa, kun katoaa näköpiiristä. Vasta ensimmäisen elinvuoden loppupuolella lapsi ryhtyy etsimään esineitä niiden jouduttua näkökentän ulkopuolelle tai vaikkapa liinan alle. Aineellinen ulkomaailma on syntymässä.33

Avaruuksiakin on elämän alussa useita. Ne ovat toisistaan irrallisia tiloja eri sensorisilla alueilla suuavaruudessa, näköavaruudessa ja kosketusavaruudessa. Toisen vuoden lopulla syntyy liikkeiden koordinaatiosta yleinen tilan käsite, joka käsittää kaikki muut avaruudet, ja johon sisältyvät esineiden keskinäiset suhteet ja esineet kokonaisuutena vauva itse mukaan lukien.

Toisen elinvuoden aikana lapsi alkaa tunnistaa syy-seuraus -suhteita ja ymmärtää yhtenäisen aikajärjestyksen. Lapsi alkaa pitää itseään osana kokonaisuutta. Tunne-elämän kehitys vastaa käyttäytymisen kognitiivista ja motorista aluetta. Tunne-elämä ja älyllinen elämä ovat toisistaan erottamattomat ja toisiaan täydentävät inhimillisen elämän puolet. Niistä syntyy kokonaiskäyttäytyminen.

Vähitellen eriytymättömästä ja yhtenäisestä alkutilasta alkaa yhä selvemmin irtautua minän ulkopuolelle minästä riippumattomia kohteita. Ilojen ja surujen itsekeskeiset tunteet alkavat yhtyä objekteina esiintyviin asioihin ja henkilöihin. Näin syntyvät ihmisten väliset ensimmäiset tunteet. Objektin valinta kohdistuu ensin äidin persoonaan, sitten myönteisessä ja kielteisessä mielessä isän ja muiden läheisten ihmisten henkilöön. Näin alkavat syntyä mieltymykset ja vastenmielisyydet.  

Varhaislapsuus; 2-7 -vuotiaat

Sosiaalistuminen, ajattelun synty ja intuitio

Kielen kehittyessä käyttäytyminen muuttuu perusteellisesti. Yksilöiden välinen sanallinen vuorovaikutus käy mahdolliseksi ja sosiaalistuminen voi toden teolla alkaa. Toiseksi puheen sisäistyminen eli varsinainen ajattelu voi alkaa. Kolmantena ja tärkeimpänä seurauksena kielen osuudesta lapsen henkiseen kasvuun on varsinaisen toiminnan sisäistyminen. Tähän mennessä se on rajoittunut havaintojen ja liikkeiden varaan. Nyt se alkaa kehittyä henkisten kokemusten intuitiiviselle tasolle. Sellaiset ihmisten väliset tunteet kuin sympatia, antipatia ja kunnioitus kehittyvät ja lapsen oma sisäinen tunne-elämä jäsentyy vakaammaksi.

Oppiessaan puhumaan lapsi on kosketuksissa kahden uuden maailman kanssa; sosiaalisuuden ja omien tunteiden. 

Vauvaiässä sulauttaminen, kappaleiden sisällyttäminen omaan toimintaan oli keskeisin kehitystapahtuma. Nyt mukauttaminen, oman käyttäytymisen suhteuttaminen ulkoiseen maailmaan, on sopusoinnussa sulauttamisen kanssa. Henkiselle kehitykselle tunnusmaisesti lapsi toistaa nyt uusilla tasoilla sen kehityksen, jonka hän kävi läpi käytännöllisen sopeutumisen alkeellisella tasolla. 

Kielen tehtävät

1. Alistussuhde lapsen ja vanhemman välillä. Lapsi löytää itseään ylemmän todellisuuden. ihanneminä (Baldwin); yliminä?  

2. Sosiaalisten suhteiden pohjana oleva vaihtoon perustuva kieli ja kommunikaatio. Muisti on sidoksissa kertomiseen, harkinta keskusteluun ja uskominen sitoutumiseen tai lupauksiin. Janet. Seitsemään ikävuoteen asti kieli on kollektiivista monologia. Egosentrisyys suhteessa sosiaaliseen ryhmään toistaa ja jatkaa vauvaikäisen samaa egosentrisyyttä suhteessa fyysiseen maailmaan.

3. Itsekseen seurusteleva lapsi. Ajattelun ja älykkyyden kehittyminen. Rupatteluun liittyy toiminta. Sanat ovat väline muistamiseen ja mieleen palauttamiseen.

Ajattelun toiminnallinen lähtökohtana on minä, mutta se liittyy suoralta kädeltä kommunikaatioon, joka moninkertaistaa ajattelun alan. Ensimmäisestä sanasta lähtien kollektiivinen ajattelu ympäröi lasta.

Ajattelua harjaannuttaessaan lapsi rakentaa työläällä toiminnalla eli sulauttamalla tosiasioita omaan minään ja omaan aktiivisuuteen.

Sulauttaminen ajattelussa ilmenee toiminnallisesti itsekeskeisessä monologissa ja toiminnallisuudessa, jossa ulkoinen totuus symbolisessa leikissä sulautuu vaivatta omiin toiveisiin ja voimavaroihin soveltuvaksi. Mukauttaminen merkitsee jo oman toiminnan vähittäistä antautumista harjoitusleikeissä ja myöhemmin sääntöleikeissä ja peleissä ympäristön toiveille ja vaatimuksille. 

4. Symbolinen leikki, mielikuvitusleikki, jäljittelyleikki

Lapsen miksi-kysymys tarkastelee yhtä aikaa kausaalista ja finaalista syytä, syytä ja tavoitetta.Luonnossa lapselle ei ole mitään sattumanvaraista tai umpimähkäistä. Kaikki asiat, lämmittävä aurinko, raikas vesi tai visertävä lintu, on tehty lapsille tai aikuisille, ja niiden takana on viisas suunnitelma, jonka keskipisteenä on ihminen. Sekaannuksen tila sisäisen ja ulkoisen maailman välillä synnyttää lapsen animismin, joka ilmenee pyrkimyksenä kokea asiat elävinä ja tarkoitushakuisina.

Tämä animismi ei ole välttämättä alkukantaista antropomorfismia.Kun lapsi kysyy, miksi pallo haluaa mieluummin vieriä mäkeä alas eikä ylöspäin, se ei tarkoita välttämättä, että lapsi luulisi pallolla olevan inhimillistä tietoisuutta. Se kuvaa vain kausaalisen ja finaalisen syyn sekoittumista ja halua saada kattava selitys näkemästään ilmiöstä. Siinä näkyy skeemojen toistuvuus. Lapsella liikkeestä liittyy kokemukseen omien raajojen ja ruumiinosien liikkumisesta. Liike liittyy lihaksiin joita ohjaa tahto. Sama päättely siirretään ulkoiseen ilmiömaailmaan.

Lapsi hengellistää aineellisen ja aineellistaa henkisen. Kuu seuraa ja katselee minua ja vaihtaa suuntaa mukanani. Sen täytyy olla kiinnostunut minusta, se haluaa valaista tietäni kotiin. Ajatus on ääni joka on suussani tai kuuluu takaani tai sisältäni. Ääni on tuulta ja unet kuvia. Asiat ja tapahtumat ovat ihmisen tai Jumalan aikaansaannoksia. Aluksi jokainen toimiva kohde on elävä ja liittyy ihmiselle koituvaan hyötyyn. Maailmassa on kiistatta jättiläisiä, vielä aikuisiakin suurempia, koska kukaan kovin pieni ei voisi rakentaa suuria vuoria tai laittaa saaria järveen. 

Henkisen kehityksen pysyvät lait selittävät niiden yhdenmukaisuudet. Kaikki ihmiset, primitiivisistä kansoista nykyihmisiin ovat aloittaneet elämänsä lapsuudesta. Ihmislajin kehityksessä voidaan nähdä samankaltaisia kehityskaavioita kuin yksilön kehitysvaiheissa. Kalevala, Vanhan Testamentin luomiskertomus ja kaikki historiallisen varhaiskauden tapahtumia kuvaavat myyttiset kertomukset eivät tässä mielessä poikkea nykylapsen ajattelukaaviosta.

Koko varhaislapsuuden aikana kehittyvälle kausaliteetille on ominaista eriytymättömyys psyykkisen ja fyysisen välillä sekä älyllinen itsekeskeisyys. Lapsen omaksumat luonnon lait sekaantuvat moraalin lakeihin ja determinismin velvoitteisiin. Lapsi luulee, että liikkeillä on tavoite, koska sen omilla liikkeillä on tavoite. Lapsi olettaa, että voima on aktiivinen ja kappaleeseen sidottu, koska lihasvoima on sellainen. Siinä maailmassa todellisuus on elävä ja luonnonlait merkitsevät tottelemista. 

Tunne-elämä

Tunne-elämän ja älyllisten toimintojen välillä on paljon rinnakkaisuutta esiverbaalisesta kaudesta lähtien. Kaiken käyttäytymisen liikkeellepanevat voimat ja energiadynamiikka kuuluvat tunteiden alueelle, kun keinot ja niihin sopeutuminen ovat sen kognitiivinen puoli. Ei ole olemassa puhtaasti älyllistä tai puhtaasti tunnepitoista toimintaa. Aina ja kaikkialla molemmat elementit yhdessä ovat mukana käyttäytymisessä. Rakkauskin edellyttää ymmärrystä.

Lähteet:

Barabási Albert-László. Linkit – Verkostojen uusi teoria. Terra Cognita Oy 2002. Englanninkielinen alkuperäisteos Linked. The New Science of Networks. Suomentanut Kimmo Pietiläinen. 

Hirvi Jussi. Konstruktivismi ja kybernetiikka. Kohti ekologista humanismia Essee Helsingin yliopisto, Yleinen kirjallisuustiede.

Horelli Liisa. Ympäristöpsykologia.

Järvilehto Timo. Ihminen ja ihmisen ympäristö.

Lehtonen Tuire. Muutoksen hallinnan mallit ja viitekehykset. Kirjareferaatti ja -arviointi. Knowledge management  

Piaget Jean. Lapsi maailmansa rakentajana. 

Ståhle Pirjo, Grönroos Mauri: Knowledge Management - tietopääoma yrityksen kilpailutekijänä. WSOY- Kirjapainoyksikkö Porvoo 1999

Tuurala Timo. Internetsivut 

Sivustolla kävijöitä 2010 alkaen